Sinne ja takaisin Seikkailu Uudessa-Seelannissa

Sunnuntai 4.11.2018 Auckland

Terveisiä toiselta puolelta maapalloa. Helsingin antipodi on tarkalleen ottaen meressä, mutta pistettä lähin kaupunki Waitangi sijaitsee Uudessa-Seelannissa.

Laskeuduimme Aucklandiin yhdeksän aikaan aamulla paikallista aikaa. Siihen mennessä olin ollut hereillä jo kaksi vuorokautta, koska en osaa nukkua lentokoneessa. Lento Helsingistä Hong Kongiin kesti yhdeksän tuntia ja meni melko sujuvasti. Olimme koneen viimeisimmällä rivillä, joten satiin huoletta pitää penkin selkänoja taka-asennossa koko matkan ajan. Turbulenssia oli oikeastaan vain vuoristojen kohdalla. Hong Kongissa meillä oli noin kaksi tuntia aikaa tehdä lähtöselvitys ja vähän venytellä ja levätä ennen seuraavaa lentoa.

Lento Hong Kongista Aucklandiin olikin sitten erikoisempi. Kaksi tuntia ennen määränpäähän saapumista kapteeni kuulutti, että koneen vesijärjestelmässä oli vuoto ja siitä syystä vettä pitää säästellä loppumatkan ajan. Se johti siihen, että kahvia ja teetä ei tarjoiltu aamupalalla, ja osa vessoista suljettiin. Jäljelle jääneet vessat sai vetää vain kakkoshädän jälkeen. Tämän lisäksi laskeutumisen aikana kapteeni kuulutti, että koneessa oli ollut sairastapaus ja ambulanssihenkilökunta tulisi koneeseen välittömästi laskun jälkeen. En tiedä mitä matkustajalle kävi, mutta tilanne oli nopeasti ohi ja muut matkustajat pääsivät pois koneesta. Tällä lennolla oli paljon enemmän turbulenssia varsinkin Papua-Uuden-Guinean kohdalla. Lento kesti kymmenen tuntia.

Molemmat lennot kirivät vähän lentoaikaa pois, mutta silti lähes vuorokauden verran koneessa istuminen on rankkaa touhua. Lisäksi perinteiseen tapaan aloitin flunssan sairastamisen samaan aikaan kuin lomankin, joten olin vielä tavallista enemmän loppu Aucklandiin saapumisen jälkeen.

Ostimme lentokentältä prepaid-liittymät mobiilidataa varten. Olin aiemmin vertaillut eri tarjoajien paketteja, ja niistä kentällä myyty Sparkin 5GB oli paras. Lentokentällä hinnasta sai vielä muutamia dollareita pois, koska se oli veroton. Pakettiin kuului datan lisäksi 200 minuuttia Uuden-Seelannin sisäisiä puheminuutteja ja tekstiviestejä, sekä 200 minuuttia “kansainvälisiä” puheminuutteja. Harmi vaan, että Suomi ei ollut hyväksyttyjen maiden listalla, joten ainoa hyödyllinen osa pakettia on mobiilidata. Dual sim -ominaisuus on oikein näppärä matkustaessa, voin vastaanottaa puhelut ja tekstarit vanhaan numerooni ja käyttää mobiilidataa toiselta sim-kortilta.

Kävimme kysymässä lentokentän infotiskiltä parasta tapaa siirtyä keskustaan ja meitä neuvottiin käyttämään taksin ja bussin sijaan supershuttlea, joka on kutsuplussan tapainen palvelu. Bussiin mahtuu kymmenen henkilöä, ja heidät tiputetaan eri paikkoihin keskustassa. Meidän hotellimme oli viimeinen ja sattumalta kaksi muutakin matkustajaa olivat tulossa meidän kanssa samaan hotelliin. Matka kesti vajaan tunnin ja maksoi 35 NZD kahdelta henkilöltä.

Kirjauduimme sisään Econo Lodge -hotelliin puoli kahdentoista aikaan ja onneksemme meidän huone oli jo saatavilla, vaikka checkin-aika on normaalisti vasta klo 14. Saimme vietyä kamat huoneeseen, jonka jälkeen lähdimme etsimään apteekkia, ruokakauppaa ja ruokapaikkaa. Apteekista ostin aurinkorasvaa ja kurkkupastilleja flunssaa varten. Vaikkei Uudessa-Seelannissa olekaan tähän aikaan superkuuma, on aurinkorasva silti tarpeellista maan korkean UV-indeksin takia. Ruokakaupasta ostimme shampoon ja hammastahnan. Päätettiin, että niitä ei raahata mukana Suomesta asti.

Uusi-Seelanti näyttää olevan hampurilaisten luvattu maa, sillä ainakin Aucklandissa on hyvin paljon erilaisia burger-ravintoloita aina pikaruoasta hienompiin gourmet-versioihin. Päädyimme siis syömään hampurilaiset lounaaksi. Ruoan jälkeen kävelimme ympäriinsä ja löysimme hienon Albert Park -puiston ihan hotellin vierestä. Tietysti oli pakko myös pelata vähän Pokemon Go:ta, että saa napattua Uuden-Seelannin eksklusiivisen Relicanthin sekä eteläisen pallonpuoliskon Chatotin. Chatoteja tuntui olevan ainakin puistossa aika helposti saatavilla. Relicantheja taas näkyi yksi kappale satamassa. Näiden perusteella en tiedä löydänkö tarpeeksi Relicantheja kaikille kavereille vaihdettavaksi, mutta onhan tässä kuukausi aikaa etsiä niitä.

Kävelyn jälkeen kävimme kahvilla ja hakemassa froyot, jotka söimme puiston penkillä. Lopulta kuuden maissa tulimme takaisin hotellille. Yritämme sinnitellä hereillä vielä johonkin kahdeksaan, jonka jälkeen pääsee vihdoin nukkumaan. Jetlag on kamala, kun olet ollut kaksi vuorokautta hereillä ja kroppa sanoo, että on yö vaikka Aucklandissa on aamu. Eiköhän huomenna asiat ole vähän paremmin.

Hotellihuone oli muuten täysin riittävä, mutta suihku oli surkea. Siinä on englantilaiseen tapaan eri hanat kylmälle ja kuumalle, ja koska lämpötilat vaihtuvat viivellä, kestää kauan saada lämpötila sopivaksi kun se koko ajan heittelee Mordorin ja Winterfellin välillä. Lisäksi suihkupää on noin rinnan korkeudella, mikä meinaa että pitää treenata kyykkyjä, jos haluaa pestä hiuksia.

Päivän askeleet: 10 250

Maanantai 5.11.2018 Auckland, päivä 2

Heräsin ensimmäisen kerran puoli kaksi yöllä. Sisäinen kelloni on vielä ihan sekaisin. Olin noin tunnin hereillä kunnes nukahdin uudelleen. Seuraavan kerran heräsinkin jo lähes normaaliin aikaan klo 7 aamulla.

Hotellihuoneeseen ei kuulunut aamiainen, joten tutkimme netistä parhaita aamupalapaikkoja ja päädyimme kokeilemaan Best Ugly Bagelsia, joka oli parin korttelin päässä. Päästyämme paikan päälle eräs työntekijä sanoi, että he ovat valitettavasti kiinni kun heillä ei ole sähköä koko kompleksissa. Itse paikka muistutti fiilikseltään teurastamoa ja olisi ollut kiva kokeilla heidän bageleitaan.

Kävelimme sitten Sky Towerin läheisyyteen ja valitsimme fiftarihenkisen Federal Delicatessen -ravintolan. Söin mysliä haudutetulla raparperilla ja Jari söi smoked hash -annoksen, joka sisälsi mausteisia perunoita, savustettua harjusta ja uppomunan. Sain maistaa palan harjusta ja se oli todella hyvää kalaa. Oma myslinikin oli oikein maukas.

Aamiaisen jälkeen menimme Sky Toweriin katselemaan maisemia vähän korkeammalta. Lippu sisään maksoi 29 NZD per henkilö. Sisäänkäynnillä meidät kuvattiin greenscreeniä vasten ja poistuessa sai mahdollisuuden ostaa kuvat, joihin oli tausta vaihdettu erilaisiin Aucklandin maisemiin. Meitä ei oman naaman katseleminen niin kiinnosta, joten ei ostettu valokuvia.

Ylhäältä oli makeat maisemat ja perinteiseen tapaan siellä oli myös lasilattioita, joista sai katsella suoraan alas. Sieltä oli myös mahdollisuus hypätä alas 122 metriä vaijerin varassa. Näimme pari hyppyä ja pelkkä katsominen sieppasi mahanpohjasta. Kuinkahan paljon tuntuisi itse hypyssä?

Tornin jälkeen harkitsimme sightseeing-bussia, mutta se oli aika hintava ja kulki paikoissa, joista olimme jo osan nähneet. Sen sijaan päätimme kävellä takaisin eilen löydettyyn Albert Parkiin. Eilen ei jaksanut ottaa kameraa esiin, joten tänään kuvattiin puiston mielenkiintoisia puita.

Kävelimme vähän kauemmas toiseenkin puistoon Auckland Domainiin. Auckland Domain on kaupungin vanhin ja suurin puisto ja se sijaitsee Pukakewa-tulivuoren kraatterissa. Siellä oli aivan ihastuttavia kävelyreittejä, joista Lovers’ Walk erityisesti oli mahtava. Se oli kuin olisi astunut viidakkoon. Palmuja, saniaisia, puita, rehevää kasvustoa, puroja ja linnunlaulua, eikä ristin sielua lähimaillakaan.

Polku oli noin puoli kilometriä pitkä ja loppui ankkalammille. Lampien vieressä oli kahvila, johon pysähdyimme juomaan raikkaat jääteet. Tauon jälkeen kiersimme lammet ja ihastelimme erilaisia puita ja kasveja. Kävelimme takaisin Glade Path -polkua. Ilmeisesti silloin oli joku yleinen lenkkeilyaika, kun emme enää olleet yksin poluilla.

Kävelimme puistosta rantaan ja rantaa pitkin takaisin ydinkeskustaan. Söimme rannassa kalaburgerit jostain paikallisesta kalasta ja oli kyllä hyvää. Ruoan jälkeen mietimme sightseeing-risteilyä, mutta veneet lähtivät vain kaksi kertaa päivässä ja molemmat olivat jo menneet tältä päivältä. Sitten mietimme, että kävisimme Sea Life -akvaariossa, mutta sekin oli menossa tunnin päästä kiinni. Meille ei olisi jäänyt tarpeeksi aikaa siirtyä sinne ja ihastella eläimiä.

Lopuksi kävelimme sitten vain ympäriinsä ja menimme hotellille tekemään pienen välikuoleman, eli tunnin päiväunet. Niiden jälkeen lähdimme vielä kerran ulos kävelemään ja hakemaan kaupasta vähän hedelmiä iltapalaksi. Kaupassa oli ihan superpitkä jono ja mietimme jo toisen kaupan etsimistä, mutta jono etenikin sitten todella nopeasti. Siellä oli itsepalvelukassat ja hedelmät punnittiin kassalla. Koko prosessi oli hyvin selkeä, piti valita haluttu tuote näytöltä ja asettaa se vaa’alle, jolloin kone laski sille hinnan. Normaalit viivakoodilliset tuotteet vaan näytettiin lukijalle.

Aucklandissa on poikkeukselliset liikennevalot. Usein risteyksissä kaikki autot seisovat ja jalankulkijoille palaa vihreät valot joka suuntaan. Tämä mahdollistaa sen, että voi kävellä myös vinottain risteyksen poikki. Itse valot ovat myös erilaiset, ja aiheuttivat pientä hämmennystä meille ekan kerran. Valot vaihtuvat vihreiksi kovan laserpyssymäisen äänen jälkeen, mutta vihreä valo kestää vain joku kaksi sekuntia, jonka jälkeen punainen valo alkaa vilkkumaan. Joissain valoissa on punaisen valon lisäksi sekuntilaskuri, joka kertoo kuinka paljon on vielä aikaa ylittää tie. Kaikissa ei tätä laskuria ole, joten ensimmäisen kerran emme tajunneet ylittää tietä kun punainen vilkkuva valoukko näytti meidän mielestämme kiellolta.

Lopuksi palasimme hotellille nukkumaan. Olisi ehkä pitänyt syödä vielä kunnon ruokaa illalla, mutta ruokahalu on ihan yhtä sekaisin kuin sisäinen kellokin, eikä nälkää juuri tunne.

Päivän askeleet: 16 450

Tiistai 6.11.2018 Christchurch

Heräsin taas yöllä kolmen maissa, enkä sen jälkeen saanut enää unta. Luin kirjaa parin tunnin ajan, jonka jälkeen lähdimme taas yrittämään aamiaista Best Ugly Bagelsiin. Tänään heillä oli sähkötkin, joten saimme bagelimme. Otettiin lohi- ja pekoni-avokado-bagelit. Molemmat olivat hyviä, mutta todella kalliita. Jarin nimi muuttui muotoon Yarri, kun siellä sai Starbucksin tapaan omalla nimellä annokset.

Aamiaisen jälkeen palasimme vielä pariksi tunniksi hotellille pakkailemaan ja makoilemaan. Sen jälkeen otimme rinkat selkään ja lähdimme kävelemään Sky Bus -toimipisteeseen. Ostimme liput lentokenttäbussiin ja ajoitus oli hyvä, sillä emme joutuneet odottamaan viittä minuuttia kauempaa. Bussimatka kesti noin 40 minuuttia ja saavuimme taas Aucklandin lentokentälle.

Kun olimme tekemässä lähtöselvitystä automaateilla, alkoi kuulutus evakuoinnista. Siirryimme muun massan mukana ulos terminaalista ja siinä sitten odotettiin hölmistyneinä, että mitäs nyt. Mitään tietoa ei tietenkään anneta näissä tapauksissa. Paloauto tuli paikalle, mutta en ainakaan nähnyt että mitään toimenpiteitä olisi suoritettu. Ehkä jollain oli unohtunut panini grilliin tai ehkä se oli väärä hälytys. Evakuointi kesti kymmenisen minuuttia ja pääsimme takaisin jatkamaan lähtöselvitystä. Turvatarkastuksen jälkeen odottelimme reilun tunnin verran koneen lähtöä, sillä olimme varanneet ihan reilusti aikaa ennen lennon lähtöä juuri tällaiselle sekoilulle.

Lento eteläsaarelle Christchurchiin oli naurettavan lyhyt edellisiin verrattuna. Se kesti vain puolitoista tuntia. Paikoitellen oli myös pilvetöntä, joten saimme nauttia mahtavasta vuoristoisesta maisemasta. Laskeutuminen oli vähän pomppiva, mutta nopeasti ohi.

Otimme taas hyväksi havaitun supershuttlen keskustaan omalle hotellillemme. Matka kesti vajaa puoli tuntia ja sinä aikana ehdimme nähdä jo, ettei Christchurch ole ehtinyt vielä toipua vuosien 2010 ja 2011 maanjäristyksistä. Paljon oli uusia rakennustyömaita ja hylättyjä tai sortuneita taloja. Keskustan kirkko varsinkin oli surullinen näky.

Hotellihuoneessamme ei ollut ikkunaa ja koko huone muistutti muutenkin laivan hyttiä. Se oli vähän ahdas, mutta kelpaa meille hyvin kahdeksi yöksi. Suihkun painekin oli tässä huoneessa paljon parempi, vaikka suihkupään korkeus on edelleen mitoitettu hobiteille. Huoneessa oli normivalaistuksen lisäksi myös bilemoodi, jossa sai valita valon värin ja "sykkeen". Sellainen pieni huomio, että jos huoneessa on lasiseiniä, kannattaa ehkä pitää huolta niiden puhtaudesta. En halua tietää mitä roiskeita seinässä oli, mutta ne yhdistettynä pornovalaistukseen on aika epäilyttävä kombo.

Kun olimme saaneet tavarat heitettyä huoneeseen, lähdimme etsimään ruokaa. Löysimme taas vähän teurastamo-vibaisen paikan, jossa oli yhdessä kompleksissa monta eri ruokakojua. Otimme taas burgerit (yllätys) Bacon Bros -nimisestä paikasta. Ruoan jälkeen kävelimme ympäriinsä ja ihastelimme Christchurchin katutaidetta. Kaupungissa on useita isoja muraaleja talojen seinissä, toinen toistaan hienompia. Sortuneen kirkon aukiolla ei tainnut olla yhtäkään vanhaa rakennusta jäljellä. Aukion ympärillä oli joka puolella uusia rakennustyömaita. Ehkä kymmenen vuoden päästä Christchurchin keskusta voisi olla jo todella viihtyisä.

Ruoan jälkeen lähdimme taas kävelemään, tällä kertaa teimme virhearvion ja lähdimme keskustan ulkopuolelle. Siitä kävelystä tuli lähinnä esikaupunkialueen autokauppakeskittymän kierros, mutta palasimme sen lenkin jälkeen takaisin keskustaan päin. Kävimme matkalla kaupassa hakemassa vähän juotavaa ja hedelmiä, ja tämän kaupan itsepalvelukassa oli aivan eri maata kuin Aucklandissa. Tämä kassa ilmeisesti punnitsi ostoskorin ja oman kassin, johon tuotteet pakataan. Aina kun otti korista tuotteen, niin kassa alkoi piipata että palauta takaisin koriin. Jouduimme kutsumaan myyjän apuun kolme kertaa, ja lopulta myyjä itse luki tuotteemme koneelle. Myyjälle kävi sama juttu jokaisen tuotteen kohdalla, joten se ei sitten ollutkaan meidän osaamattomuudesta kiinni. Ehkä se kone oli vähän sekaisin?

Kaupan jälkeen kävimme hakemassa froyot loppumatkalle. Matkan varrella näimme Bridge of Remembrancen, joka on pystytetty eri sodissa kaatuneiden muistoksi. Siinä oli kylttejä eri paikoista ja vuosiluvuista, jotka täsmäsivät mm. maailmansotiin. Illalla palasimme hotellille ja aikalailla suoraan nukkumaan.

Päivän askeleet: 14 794

Keskiviikko 6.11.2018 Christchurch, päivä 2

Heräsin tällä kertaa neljän maissa, enkä saanut enää unta. Rytmi alkaa pikkuhiljaa kääntyä, jos vaikka muutaman yön päästä heräisi vasta seitsemältä? Se alkaisi olla jo lähempänä normaalia.

Lähdimme katsomaan Christchurchin kasvitieteellistä puutarhaa. Se oli hyvin iso alue ja sisälsi paljon kaikkea mielenkiintoista. Siellä oli todella isoja ihania puita. Puutarhassa oli myös paljon eurooppalaisia kasveja, sillä 1800-luvulla eurooppalaiset puut ja kasvit olivat suosittuja. Itse olisin halunnut nähdä nimenomaan enemmän Uudelle-Seelannille ominaisia kasveja. Oli puutarhassa niillekin omistettu alue onneksi.

Puutarhan jälkeen meidän oli tarkoitus mennä lähellä sijaitsevaan museoon katsomaan Quake City -näyttelyä, jossa kerrotaan vuosien 2010 ja 2011 maanjäristyksistä ja mitä niistä seurasi. Harmiksi Jarin selkä kipeytyi, joten päätimme mennä hotellihuoneeseen lepäämään hetkeksi.

Makoilimme hotellissa pari tuntia, jonka jälkeen lähdimme etsimään sightseeing-ratikan lähtöpistettä. Christchurchin keskustassa on lähinnä turistikäytössä 1900-luvun alusta olevat raitiovaunut, mutta kyllä niillä paikallisetkin tuntuivat siirtyvän paikasta toiseen. Koko kierros kestää vain 50 minuuttia, joten se on myös täysin käveltävissä oleva matka. Olimme jo kävelleet edellisenä päivänä suurinpiirtein koko reitin, mutta oli hauska kuulla historiaa ja lisätietoja eri paikoista. Menimme ratikalla Quake City -museoon, joka kertoo vuosien 2010 ja 2011 maanjäristyksistä, mitä niistä seurasi ja miten niiltä voi suojautua. Lisäksi siellä kerrottiin yleistä faktaa maanjäristyksistä ja maaperän vettymisestä, joka teki suurimmat tuhot Christchurchissa. Törmäsimme museossa ensimmäiseen suomalaiseen tällä reissulla. Toistaiseksi suurin osa muista turisteista on ollut saksalaisia.

Museon jälkeen otimme ratikan takaisin ydinkeskustaan ja lähdimme etsimään ruokaa. Meillä oli huono tuuri, sillä kaikki ravintolat olivat kiinni pari tuntia päivällä lounaan ja illallisen välillä. Osuimme juuri siihen kohtaan, kun kaikki oli kiinni ja meillä alkoi olla jo nälkä. Löysimme sitten pitserian, jossa söimme puoliksi puolikkaan pitsan.

Ruoan jälkeen kuuluu tietysti syödä jälkiruokaa, joten suuntasimme High Streetille, eli samaan paikkaan jossa eilen söimme. Tällä kertaa otimme jäätelöt eri kojusta. Jäätelöiden jälkeen kävelimme New Regent Streetille juomaan drinkit viskibaariin. Jari otti whisky sourin ja itse otin Pimm’s cupin, joka oli oikein raikas ja hedelmäinen.

Drinkkien jälkeen olikin sen verran myöhä, että lähdimme takaisin hotellille. Ja myöhähän tarkoittaa meidän tapauksessa jotain kello kahdeksaa, koska sisäinen kello on edelleen sekaisin.

Christchurchissa kaikki kaupat, museot, ratikat, huoltoasemat ym. menevät kiinni viimeistään kuudelta. Vain ravintolat ovat sen jälkeen auki.

Päivän askeleet: 17 966

Torstai 8.11.2018 Tekapo

Heräsin yöllä puoli viiden maissa. Olin hereillä pari tuntia ja nukahdin uudelleen. Heräsin toisen kerran yhdeksän maissa. Silloin olikin jo aika nousta, koska huone piti luovuttaa kymmeneltä. Teimme aamutoimet ja pakkasimme reput, jonka jälkeen menimme aamiaiselle hotellin ravintolaan. Jätimme laukut hotellin laukkuhuoneeseen siksi aikaa, kun kävimme hakemassa auton Hertzin vuokraamosta. Jarin selän takia päätimme, että on parempi olla kantamatta rinkkoja sen puolen tunnin kävelymatkan ajan. Itse en olisi saanut kahta rinkkaa ja kahta reppua kannettua yksin.

Meidän autoksi paljastui pieni valkoinen Toyota Yaris. Myyjä kovasti yritti myydä meille isompaa autoa, mutta auto kymmeneksi päiväksi täydellä vakuutuksella oli jo niin kallis, että emme halunneet käyttää siihen yhtään enempää rahaa. Tämä auto oli kuitenkin huomattavasti isompi kuin viime Italian reissun Fiat 500, joten tähän autoon mahtui hyvin kaksi ihmistä ja tavarat. Tietysti ylämäissä huomaa, että vääntöä ei ole niin paljon, mutta kyllä tällä autolla silti eteenpäin päästään.

Uudessa-Seelannissa ajetaan vasemmalla puolella, mikä on oikeaan liikenteeseen tottuneelle tosi outoa. Tietysti heti ensimmäisessä käännöksessä laitettiin tottumuksesta pyyhkijät päälle, kun oli tarkoitus näyttää vilkkua. Automaattivaihteisessa autossa ei myöskään tarvitse kauheasti miettiä vaihdekepin käyttöä, joten ainoaksi haasteeksi jää vilkun käyttö ja tietysti vasemmanpuoleinen liikenne.

Muutaman tunnin ajokokemuksen perusteella Uudessa-Seelannissa on todella hyväkuntoiset tiet ja liikenne on rauhallista. Mitään Aasian liikennekaaoksia tai Euroopan hurjapäitä ei ole näkynyt. Tosin Uudessa-Seelannissa on vähemmän ihmisiä kuin Suomessa, joten ei niitä kilometrien pituisia ruuhkiakaan pysty muodostumaan.

Ajoimme reilun kolmen tunnin matkan Tekapoon. Sää oli Christchurchissa aurinkoinen ja lämpötila oli 27 astetta. Tähän mennessä meillä oli ollut loistava tuuri säiden suhteen. Matkalla sää kuitenkin muuttui sateiseksi ja kylmemmäksi.

Majoituimme Tekapossa Peppers Bluewater Resortissa kahden yön verran. Sisäänkirjautumisen jälkeen veimme tavarat huoneeseen ja lähdimme kävellen katsomaan lähiravintoloita. Päädyimme syömään annokset, joissa liha tuli kuumalla kivilautasella ja siinä sai itse paistaa sen juuri siihen kypsyyteen kuin itse haluaa. Se oli aika hauska kokemus.

Ruoan aikana sain puhelun Earth & Sky:ltä, että meidän öinen observatoriokierros on peruttu huonon sään takia. Kaikista hauskinta tässä oli, että sain puhelun suomenkielellä. Yrityksessä sattui olemaan töissä suomalainen Aleksi, joka omien sanojensa mukaan halusi antaa asiakaspalvelua suomeksi. Hänen mukaansa näille kierroksille osallistuu hyvin harvoin ketään suomalaisia. Se voi toki pitää paikkansa, sillä kuinka moni suomalainen lähtee lomalle Uuteen-Seelantiin ja kuinka moni niistä on vielä kiinnostunut tähtitieteestä?

Kierrokseen olisi kuulunut linnunradan ja tähtien katsomista paljailla silmillä sekä kaukoputkien läpi ohjaajien opastuksella. Tekapo sijaitsee kansainvälisellä Dark Sky Reserve -alueella, jossa valosaastetta ei juuri ole. Se olisi täydellinen paikka nähdä ja kuvata tähtiä.

Minulla on niin surullisen huono tuuri, että kun kerran elämässään saa tehtyä unelmiensa matkan Uuteen-Seelantiin ja odottaa pääsevänsä näkemään eteläisen taivaan täysin erilaiset tähdet, niin tietysti juuri tänään piti sataa ja olla pilvistä ja kierros on peruttu.

Joka tapauksessa, saimme siirrettyä kierroksen huomiselle samalla säävarauksella. Jos sitä ei huomennakaan pystytä järjestämään, saamme rahat takaisin. Täytyy vielä katsoa huomenna, että muutammeko suunnitelmia ja yritämme muutaman päivän päästä uudelleen. Meidän on tarkoitus siirtyä Wanakaan kahden päivän päästä. Wanakasta ajaa Tekapoon muutaman tunnin, joten ei se ole mitenkään mahdotonta tulla takaisin joku toinen päivä.

Sateen takia lähdimme ruoan jälkeen takaisin huoneeseen. Ei täällä ole hirveästi tekemistä, kun ei maisemistakaan voi nauttia kun ei niitä sateelta näe. Tekapossa on vuoden 2015 tilastojen mukaan 369 asukasta, joten kyläkään ei ole iso. Tekapon kylä koostuu parista ravintolasta, kaupasta ja lomakeskuksesta.

Hyvä puoli toki tässä on, että nyt meillä oli aikaa kirjoittaa matkakertomusta ja etsiä seuraavaa majoitusta. Tähän mennessä olimme varanneet etukäteen kaikki majoitukset.

Päivän askeleet: 5 650
Päivän ajo: 230 km

Perjantai 9.11.2018 Tekapo, päivä 2

Kävimme syömässä aamupalan päärakennuksessa. Tämä majoitus on lomakeskus, joten alueella on varmaankin noin 40 rakennusta, joissa on huoneita. Päärakennuksessa on vastaanotto ja ravintola.

Aamusta iltapäivään saakka satoi lunta. Meidän oli tarkoitus mennä tänään kävelemään Hooker Valleyn päivävaellusreitti, mutta emme oikein tienneet onko hyvä idea lähteä kesärenkailla ajelemaan vuoristolle lumipyryssä, ja vieläpä vääränpuoleiseen liikenteeseen. Jäimme suosiolla täksi päiväksi lähialueelle.

Olimme varautuneet kylmiin ja märkiin säihin, joten laitoimme kerrastot, välikerrokset ja kuoritakit päälle ja lähdimme tuiskeeseen tutkimaan järvenrantaa. Näkyvyys oli tosi heikko, kaikki vuoretkin hävisivät sateen taakse. Kävelimme rannalla ihan kivikkoisen niemen kärkeen sekä kävimme katsomassa vanhaa kirkkoa.

Löysimme pyykkituvan alueelta, joten päätimme käyttää tilaisuuden hyväksi ja pestä tähän mennessä kertyneet likapyykit. Meidän huoneessa oli ohjeet kahden eri merkkisen pesukoneen käyttöön, mutta pesutuvassa ei ollut kumpaakaan näistä merkeistä. Eikä siellä tietenkään ollut ohjeita. Noh, onneksi pesukoneet ja kuivausrummut ovat jokseenkin samanlaisia kaikkialla, joten saimme pyykit pestyä ja rummutettua.

Sen aikaa kun koneet olivat käynnissä, kävimme lähikahvilassa syömässä lounasta. Sen jälkeen lueskeltiin vähän kirjoja ennen kuin käytiin hakemassa pyykit tuvasta.

Myös meidän tämänpäiväinen observatoriokierros peruttiin huonon sään takia, se siirtyi taas huomiselle. Meillä on huomiseksi hotelli varattu Wanakasta, joten emme jää enää Tekapoon kolmanneksi yöksi. Wanakasta ajaa noin 2,5h Tekapoon, joten se on täysin mahdollista vielä ajaa illalla. Mikäli kierros ei huomennakaan onnistu, sitten saamme rahat takaisin.

Observatoriokierros oli yksi matkan eniten odotetuista asioista, joten tämä harmittaa kovasti. Olisi ollut mahtava katsoa teleskoopin läpi esimerkiksi Magellanin pilviä, jotka eivät pohjoisella pallonpuoliskolla edes näy.

Iltaa kohden sää hieman selkeni ja lähin vuorikin tuli näkyviin. Kävimme syömässä japanilaisessa ravintolassa illallista. Uudessa-Seelannissa on tosi paljon aasialaisia ravintoloita. En oikein edes tiedä, että mikä on sitä kaikista paikallisinta ruokaa? Täytyy selvittää asia.

Päivän askeleet: 13 511

Lauantai 10.11.2018 Hooker Valley, Tekapo ja Wanaka

Heräsimme seitsemän aikaan ja kävimme kirjautumassa ulos hotellista. Söimme aamupalaa Tekapon keskustan kahvilassa ja lähdimme ajamaan Hooker Valleyyn.

Hooker Valley Track on noin kymmenen kilometrin pituinen päivävaellusreitti Aoraki Mount Cook -kansallispuistossa. Se on helppokulkuinen, sillä reitti koostuu sorateistä, portaista ja riippusilloista. Riippusiltoja oli kolme kappaletta, mutta koska reitti kuljetaan takaisin samaa tietä, tuli jokien ylityksiä kuusi kappaletta. Reitin päätepiste on henkeäsalpaavan kaunis jäätikköjärvi vuorten ympäröimänä. Kävelyn jälkeen lähdimme ajamaan kohti Wanakaa.

Wanakaan päästyämme kirjauduttiin sisään motelliin, ja soitin Earth & Sky:n toimistoon ja kysyin, että onko illan observatoriokierros vielä voimassa. Kaksi edellistä oli peruttu sääolosuhteiden takia. Sain vahvistuksen, että kierros ollaan pitämässä, joten meille ei jäänyt aikaa Wanakassa kuin syödä jotain pikaruokaa ennen kuin lähdimme ajamaan takaisin Tekapoon.

Suunnitelmat eivät aina mene ihan nappiin, mutta meitä kiinnostaa tähtitiede sen verran, että olimme valmiita pitkiin ajorupeamiin. Söimme Wanakassa Subwayssa patongit. Täälläpäin täytteinä on normaalien kasvisten lisäksi punajuuri, porkkanaraaste ja tuore pinaatti. Ihan hyvin ne toimivat patongissa.

Olimme perillä Tekapossa noin tuntia ennen kierroksen alkua. Emme halunneet ottaa riskiä, että myöhästyisimme kierrokselta. Liikennettä oli onneksi hyvin vähän matkan varrella. Kierros alkoi mahdollisuudella saada rahat takaisin, koska taivas oli noin 75% pilvessä. Päätimme kuitenkin lähteä kierrokselle siinä toivossa, että jostain pilvenraosta näkisi taivaalle.

Saimme toimistolta punavalotaskulamput ja arktiset takit päälle. Observatoriossa ei saa käyttää valkoista valoa, koska se häiritsee teleskooppeja ja tuhoaa ihmisten hämäränäön. Siirryimme bussilla noin 15 minuutin pituisen matkan Mount Johnin huipulle, jossa observatorio sijaitsee. Observatorio on maapallon eteläisin optinen tutkimuskeskus. Aurinko oli laskemassa siihen aikaan kun pääsimme ulos bussista, joten kierros alkoi kaukoputken esittelyllä. Mt. Johnin observatoriossa tutkitaan pääsääntöisesti eksoplaneettoja mikrolinssi-ilmiön avulla. Opas selitti mitä on mikrolinssi-ilmiö ja miten kaukoputkea käytetään, sen lisäksi saimme havainnollistuksen siitä, missä me olemme suhteessa galaksiin ja maailmankaikkeuteen. Kierroksella tarjottiin kaakaota ja suklaaleivonnaisia.

Sisäkierroksen jälkeen siirryimme ulos ensin katselemaan paljain silmin näkyviä taivaankappaleita, ja sitten kaukoputkella kuuta, Saturnusta ja Tarantellasumua isossa Magellanin pilvessä. Opas myös kertoi, miten löydetään Etelän risti ja miten sen avulla voi löytää ilmansuunnat ja suunnistaa.

Tekapo sijaitsee Dark Sky Reserve -alueella, jossa on tarkkaan säännöstelty millaisia valoja saa käyttää asutuksissa. Siitä syystä alueella ei ole yhtään katuvaloja, ja kylien valojen täytyy osoittaa alaspäin, ne eivät saa heijastua ylös. En ole ikinä ollut niin pimeässä paikassa eläessäni, koska olen asunut koko elämäni kaupungin valosaasteessa. Vuoren huipulla näkyi niin paljon tähtiä! Olin myös yllättynyt siitä, kuinka selkeästi Magellanin pilvet näkyvät paljain silmin. Ja auringon laskiessa horisontista alkoi näkymään linnunrata, jonka myös erotti selkeästi paljain silmin.

Meillä oli onni matkassa, että pilvet väistyivät suurimmaksi osaksi ja saimme ihailla kirkasta taivasta. Näin myös skorpionin tähtikuvion, jota Maorit nimittävät Maorin koukuksi. Skorpioni ei meilläpäin näy, koska se jää horisontin alapuolelle. Orion näkyy tällä myös, mutta se on Suomeen verrattuna ylösalaisin.

Kierroksen jälkeen menimme Tekapon järven rantaan hetkeksi ottamaan vähän tähtikuvia. Pilvet alkoivat tulla takaisin, joten päätimme lähteä ajamaan takaisin Wanakaan. Matka Wanakaan olikin sitten mielenkiintoinen, kun alue on ihan pikimusta. Vastaantulevat autot näki jo useamman kilometrin päästä ja oli vaikea arvioida missä vaiheessa pitäisi vaihtaa pitkät pois. Yleensä vaihdoimme ne aivan liian aikaisin. Pääsimme perille hotellille puoli kahden aikaan yöllä ja menimme suoraan nukkumaan.

Päivän askeleet: 23 549
Päivän ajo: 718 km

Sunnuntai 11.11.2018Wanaka

Heräsin vasta kymmenen maissa, mikä varmasti johtuu siitä, että eilinen meni myöhäiseksi. Olisiko rytmi pikkuhiljaa kääntynyt, kun en enää herännyt yöllä? Lähdimme Wanakan rantakadulle etsimään aamupalaa, ja päädyimme kahvilaan syömään ruistoastit. Leipien sisällä oli naudanlihaa, hapankaalia, juustoa ja jotain tulista kastiketta. Se oli ihan onnistunut leipä. Aamiaisen jälkeen kävelimme rantaa pitkin noin kahden kilometrin verran Wanakan kuuluisimman puun luokse. Puussa ei muuta ihmeellistä ole, kuin että se kasvaa järvestä.

Rannalla oli joku lasten duathlon-urheilutapahtuma. Yhtäkkiä vain kuului ääni, ja meitä kohti ryntäsi joukko lapsia. Siirryimme pois lasten tieltä rantakadulta lähemmäs rantaa.

Sitten kävelimme takaisin motellille hakemaan auton ja lähdimme ajamaan Mount Aspiring -luonnonpuistoon kävelemään Blue Pools -reitti, joka saa nimensä sinisistä vuoristovesistä. Jari tykkäsi kovasti ajaa sen 70 kilometriä Wanakasta Blue Poolsiin, koska ajo muistutti enemmän rallia. Tie mutkitteli järven ja vuoren välillä välillä aika tiukastikin, ja silti tiellä oli 100 km/h nopeusrajoitus.

Itse Blue Poolsin kävelyreitti oli tosi lyhyt, se oli vain 1.5km edestakaisin. Veden äärellä törmäsimme ekaa kertaa Uuden-Seelannin ärsyttävimpiin eläimiin, eli jonkin sortin mäkäräisiin (eng. Sand fly). Niistä vain naaraat imevät ihmisten verta, mutta niitä olikin sitten todella runsaasti. Mäkäräisen piston onneksi tuntee heti, joten ne ehtii huitaista pois ennen kuin tulee isompia paukamia. Mäkäräisiä ei kuitenkaan esiinny kaikkialla vesistöjen lähellä, koska emme ole törmänneet niihin aiemmin missään järvien tai merien äärellä. Ehkä ne tarvitsevat nopeasti virtaavaa vettä tai metsiä?

Kävelyn jälkeen ajoimme takaisin Wanakaan syömään illallista. Uudessa-Seelannissa on tapana, että ravintolalasku mennään maksamaan tiskille. Ja kunnon englantilaistyylistä siideriä on yleensä saatavilla vähintään yhdestä hanasta, ilmeisesti brittien kolonialismin perua, koska siideri ei loppujen lopuksi ole kovin yleinen maailmalla.

Päivän askeleet: 13 208
Päivän ajo: 145 km

Maanantai 12.11.2018Queenstown

Söimme aamiaisen lähikahvilassa ja lähdimme ajamaan vuoristotietä pitkin Queenstowniin. Tie oli vuoristoille tyypillistä serpentiiniä, jossa nopeusrajoitus oli kuitenkin pääsääntöisesti 100 km/h. Mutkissa oli suositusnopeuksia aina 30 km/h alkaen. Jarilla oli hauskaa ja itseäni vähän hirvitti. Vähän ennen risteystä oli kyltti, jossa käskettiin testaamaan jarruja nyt. En tiedä mitä sitten tekisi jos jarrut eivät toimisi? Rullaisi suoraan risteykseen potentiaalisesti kolaroiden risteävän liikenteen kanssa? Vai yrittäisikö ajaa tahallaan ojaan?

Meidän majapaikkamme oli jyrkkien ja kapeiden katujen päässä vuorella oleva sympaattinen B&B. Omistaja vaikutti hyvin ystävälliseltä ja puheliaalta. Tulimme sen verran aikaisin, että huoneemme ei ollut vielä valmis. Päätimme jättää auton majapaikan parkkipaikalle ja lähteä kävellen keskustaan. Matka keskustaan oli noin vartin kävely alamäkeen. Keskustassa söimme lounasta ja joimme kahvit, sen jälkeen kävelimme hieman ympäriinsä ja lopulta menimme Kiwi Birdlife Parkiin katsomaan Uuden-Seelannin paikallisia eläimiä ja kasveja.

Puistossa oli juuri alkamassa luonnonsuojeluesitys, jossa esiteltiin Uuden-Seelannin lintuja ja niiden saalistajia. Uudessa-Seelannissa ei ollut nisäkkäitä ennen kuin ihminen toi ne saarelle. Nisäkkäät, kuten opossumit ja rotat, saalistavat erityisesti Kiivilintujen munia ja poikasia, eikä niillä ole mitään luonnollista vihollista saarella. Niinpä nisäkäspopulaatiot kasvavat hallitsemattomasti ja tuhoavat saaren kotoperäisiä eläinlajeja.

Kiwi Birdlife Park on yksityinen perheomistuksessa oleva luonnonsuojelupuisto, jossa kaikki terveet eläimet päästetään takaisin luontoon. Puistossa oli kaksi taloa kiivilinnuille. Talot ovat pimeitä, sillä kiivit ovat yöeläimiä. Puistossa olevien kiivien rytmi on käännetty, jotta ne olisivat hereillä päiväsaikaan. Pääsimme katsomaan kiivien syöttämistä. Hoitajat ovat tarkkoja siitä, että ne eivät koske eläimiin muuta kuin terveystarkistuksissa. Ne eivät halua saada eläimiä tottumaan ihmisiin, koska eläimet päästetään luontoon takaisin. Lisäksi niitä syötetään tavalla, joka vastaa eläinten luonnollista saalistusta. Esimerkiksi kiiveille kaivettiin hyönteisiä maahan, josta kiivit sitten nokillaan niitä tonkivat ruoaksi. Kiivit ovat hassuja lintuja, ne ovat kiivihedelmän näköisiä ruskeita karvaisia lentokyvyttömiä lintuja, joilla on pitkä nokka. Kiiveillä on poikkeuksellisen hyvä hajuaisti ja ne saalistavat hajun perusteella. Naaraskiivi munii isoja munia, jotka ovat noin neljäsosan koko linnun painosta. Uroskiivi hautoo munia kolmen kuukauden ajan. Pitkän hautomisen ansiosta kiivit ovat täysin itsenäisiä heti kuoriutumisen jälkeen, ja usein vanhemmat potkivat lapset pois reviiriltään. Kiivit ovat pääsääntöisesti yksiavioisia ja voivat elää 20-30 vuotta.

Kiivien lisäksi puistossa oli useita eri sorsalajeja ja papukaijalajeja. Kea-papukaija on veikeä tapaus, se tykkää rikkoa asioita ja yksi sen lempiasioista on kumi. Kea-papukaijojen on nähty repivän auton tuulilasinpyyhkijöitä ja vaelluskenkiä. Kea on maailman ainoa alppipapukaija. Näimme myös Tui-linnun, jolla on komea valkoinen partatupsu muuten tummassa höyhenpuvussa.

Eläinten lisäksi Kiwi Birdlife Park pitää myös huolta kasveista, siellä hakattiin pois douglaskuusia ja istutettiin tilalle endeemisiä puulajeja, kuten pyökkiä. Douglaskuusi on ihmisten tuoma laji, joka leviää nopeasti ja syrjäyttää kotoperäiset lajit. Ja kun kotoperäiset puut ja kasvit häviävät, häviävät myös eläimet, jotka asuttavat niitä.

Puistokierroksen jälkeen menimme majapaikkaan kirjautumaan sisään. Veimme rinkat autosta huoneeseen ja lähdimme takaisin keskustaan. Kävimme varaamassa huomiselle kuuden vaijeriliu’un setin. Meidän pitää ensin mennä gondolalla ylös vuorelle ja sitten voimme liukua alas vaijereiden avulla. Olisimme halunneet mennä opastetulle tähtienkatselukierrokselle vuoren huipulle, mutta ne on kaikki jo varattu seuraavaksi kolmeksi päiväksi eteenpäin.

Queenstown on Uuden-Seelannin aktiviteettikaupunki. Täällä voi hypätä benji-hypyn, keinua kanjonin yllä, liukua vaijereilla, hypätä laskuvarjolla, laskea koskia ja vaikka mitä muuta. Kaikkea erilaista adrenaliinihulluille. Me ollaan sen verran nössöjä, että aloitetaan vaijeriliu’uilla. Katsotaan uskalletaanko kokeilla Nevis Swingiä.

Katselimme myös järviristeilyjä, mutta ne olivat tältä päivältä jo ohi. Risteily koostuu noin puolentoista tunnin matkasta höyrylaivalla, joka on kuulemma eteläisen pallonpuoliskon viimeinen käytössä oleva höyrylaiva. Suunnittelimme menevämme huomenna sille risteilylle.

Söimme illallisen The Cow -ravintolassa, joka oli Queenstownin suosituimpien ravintoloiden listalla kärjessä. Se ei kyllä pettänyt, ruoka oli maukasta ja sisustuskin oli mielenkiintoinen, ihan kuin olisi astunut keskiajan tavernaan.

Kävimme Remarkable Sweet Shopissa katsomassa olisiko siellä mitään tuliaisiksi vietäviä makeisia. He tarjosivat maistiaisia heidän fudge-toffeistaan, jotka olivat todella miellyttävän suussasulavia. Maistettiin passionhedelmää, minttusuklaata ja red velvet -toffeita, jotka kaikki olivat tosi hyviä. Meidän täytyy ehkä tulla uudestaan kauppaan ostamaan niitä tuliaisia, ehkä myös meillekin kotiin syötäväksi.

Illalla kävelimme takaisin majapaikkaan taas ylämäkeen. Tulisi aikamoinen treeni, jos täällä asuisi vakituisesti ja kävelisi alvariinsa mäkeä ylös.

Päivän askeleet: 15 380
Päivän ajo: 67 km

Tiistai 12.11.2018 Queenstown, päivä 2

Majatalon aamiainen oli 7:30-8:30 välillä, joten tähtäsimme kahdeksaksi. Majatalon omistajan isä keitti kahvia ja teetä, sekä paahtoi leipiä. Niiden lisäksi aamiaisella oli erilaisia myslejä, jogurtteja ja hedelmiä. Eli suppea versio mannermaisesta aamiaisesta.

Ruoan jälkeen menimme ostamaan liput gondolihissiin, jonka avulla pääsee Bob’s Peak vuoren huipulle, mikäli ei halua itse kävellä ylös. Marraskuun tarjouksessa vuosiliput olivat 50 senttiä kalliimmat kuin kertalippu, joten ostimme vuosiliput. Näin ollen voimme käydä ylhäällä niin monta kertaa kuin haluamme. Nousimme ylös vuorelle ja etsimme puuhun rakennetun majan, josta meidän zipline-seikkailun piti alkaa.

Ziptrek ecotours järjesti kuuden vaijeriliu’un kierroksen, johon kuului lisäksi tietoiskuja paikallisesta luonnosta ja luonnonsuojelusta, ja kuinka itse voi vaikuttaa kestävämpiin ratkaisuihin. Ensimmäiset kolme liukua olivat aika lyhyitä, tosin Suomen mittakaavalla ne olivat silti pitkiä. Neljäs liuku olikin sitten yhtä pitkä kuin kolme ensimmäistä yhteensä. Saimme kokeilla liu’uissa erilaisia haasteita, kuten liukua pää alaspäin, saada ekstravauhtia menemällä samaan asentoon kuin hyppäisi pommin veteen tai tehdä luottamusharjoituksen laittamalla silmät kiinni ja kaatumalla taaksepäin.

Viidennen ja kuudennen vaijerin välissä oli noin 20 minuutin kävely alaspäin, jonka varrella oppaat esittelivät eri kasvilajeja. Kuudes vaijeri oli kaikista jyrkin ja vaati turvaverkon ja erillisen jarrutusmekanismin. Alku lähti kivan nopeasti kiihtymään, mutta jarrutus tuli jo ihan liian aikaisin. Olisin halunnut vielä liukua enemmän, mutta ehkä kaikelle on syynsä. Liuku pysäytettiin noin ⅔ koko pituudesta, turvaverkko laskettiin alas ja matka jatkui hitaasti loppuun.

Kaiken kaikkiaan kierros oli silti tosi hauska ja informatiivinen. Hinta oli kallis, mutta sitä voi pitää myös luonnonsuojelulahjoituksena, koska Ziptrek harjoittaa luonnonsuojelua lipuista saaduilla tuloilla.

Aamun aktiviteetin jälkeen menimme takaisin majapaikkaan käymään suihkussa ja vaihtamaan urheiluvaatteet tavallisiin. Jo pelkkä ylämäen kiipeäminen kaupungista majapaikkaan käy treenistä. Noin yhden maissa lähdettiin takaisin kaupunkiin katsomaan olisiko höyrylaivaristeilyllä tilaa.

Meidän onneksemme laivassa oli tilaa ja se lähti kahdelta, eli emme joutuneet odottamaan kauaa ennen laivaannousua. TSS Earnslaw rakennettiin samana vuonna kuin Titanic, mutta toisin kuin Titanic, tämä laiva on edelleen toiminnassa. Laivan konehuoneeseen sai vapaasti mennä ja näimme miten moottorit toimivat.

Risteily kesti 1,5h ja laiva ajoi Wakatipu-järven toiselle puolelle maatilalle, jossa oli mahdollisuus mm. syöttää eläimiä ja keriä lampaita. Me valitsimme kuitenkin vain risteilyn, jolloin lähdimme maatilalta takaisin alkupisteeseen. Ensimmäinen osa matkasta oli tosi rauhallinen ja mukava, kun ihmisiä oli vähän laivalla. Maatilan kohdalla ihmisiä nousikin paljon enemmän laivaan ja se oli ihan täynnä.

Maisemat olivat kyllä mahtavat ja järven vesi on kirkasta ja sinistä, kun se on peräisin vuoristosta. Meille sanottiin, että järven vesi on niin puhdasta, että siitä voisi vain ottaa lasillisen ja juoda suoraan. Queenstownin juoma- ja käyttövesi tuleekin Wakatipu-järvestä, mutta oletan että se käy läpi jotain vedenkäsittelyä ensin.

Laivan jälkeen menimme postiin lähettämään pari postikorttia ja ostamaan seuraavalle päivälle liput Nevis Swingiin. Nyt ei voi enää nössöillä ja peruuttaa, koska lippujen hintaa ei saa takaisin. Kauhunsekaisin tuntein odotan huomisaamua, kun klo 10:10 bussi kuljettaa meidät kanjonille, jossa tipumme ensin 70 metriä vapaapudotuksessa ja sen jälkeen keinumme kanjonin yllä 300 metrin kaaressa. Apua!

Seuraavaksi menimme pubiin ottamaan yhdet tuopit sillä aikaa kun odottelimme, että ravintolat alkavat tarjoilla iltaruokaa. Uudessa-Seelannissa ravintoloilla on tapana tarjota lounasta noin kolmeen saakka ja alkaa tarjoilla illallista viiden-kuuden maissa. Emme vieläkään osaa ajoittaa nälkäämme iltaan, joten odotteluksihan se meni.

Ruoan jälkeen lähdimme uudelleen vuoren huipulle ihailemaan maisemia, kun aamulla meillä ei ollut siihen yhtään aikaa. Vuorella on myös vähän kelkkoja muistuttavat Luge-autot, joilla voi ajaa mutkittelevia ratoja alas. Autot toimivat ihan vaan painovoiman avulla ja saavuttavat ihan nopeitakin vauhteja, jos vaan osaa väistellä hitaampia ajajia. Ratojen lopussa on hiihtohissit, joilla pääsee takaisin alkuun. Ajateltiin ehkä huomenna kokeilla autoja, jos selvitään elossa keinusta.

Kahdeksan maissa lähdettiin alas gondolihisseillä ja kiivettiin taas majapaikkaan kirjoittamaan matkakertomusta.

Päivän askeleet: 19 203

Keskiviikko 13.11.2018 Queenstown, päivä 3

Heräsimme niin, että olimme aamiaisella klo 8. Sen jälkeen menimme vielä huoneeseen puoleksitoista tunnuksi odottamaan lähtöä Nevis Swingille. Meidän piti olla AJ Hackettin toimistolla kirjautumassa sisään klo 10:10, joten lähdimme puoli kymmeneltä kävelemään kaupunkiin. Olimme kymmenen aikaan toimistolla ja jouduimme vielä varmistamaan, ettei meillä ole mitään listan sairauksia tai en ole raskaana. Sen jälkeen meidät punnittiin, toiseen käteen kirjoitettiin paino ja toiseen mitä aktivitettia oltiin lähdössä tekemään ja hyppääjänumero. Sitten bussinkujettaja haki meidät kultaiseen nelivetobussiin. Bussi muistutti hieman armeijan kuorma-autoja ulkonäöltään, paitsi tietysti se oli kultainen. Matka kesti noin 40 minuuttia, ja neliveto todellakin oli tarpeen. Viimeinen nousu ylös vuoren huipulle oli tosi jyrkkä ja kuoppainen. Bussin soittolista oli myös mielenkiintoinen, joka toinen biisi kertoi kuolemasta ja joka toinen elämästä. Oli mm. Another one bites the dust, Staying alive, Die Young jne.

Perille päästyämme meidät laitettiin vielä varmuuden vuoksi uudelleen punnittavaksi, sitten veimme kaikki irtotavarat taskuista kaappeihin ja pukeuduimme valjaisiin. Kävelimme teräsriippusillan avulla vaijereiden varaan pingotettuun hyppyrakennelmaan. Meitä ennen hyppäsi yksi nainen soolona ja siinä katsoessa iski melkoinen kauhu, että mihin sitä on oikein sitouduttukaan. Liian nopeasti olikin meidän vuoro hypätä tandemina, ja me halusimme mennä kasvot menosuuntaan päin. Muut vaihtoehdot olisivat olleet selkä menosuuntaan päin tai ylösalaisin. Hell No!

Meidät kiinnitettiin keinuihin ja käskettiin istumaan, jolloin meidät siirrettiin pari metriä eteenpäin hyppytasosta. Ohjaaja pyysi katsomaan ja vilkuttamaan eri suunnissa oleville kameroille ja se ryökäle ei yhtään varoittanut koska keinu päästettäisiin irti. Tyyppi antoi meille vielä ohjeita samalla kun salakavalasti painoi nappia. Ensimmäinen sekunti pudotusta oli puhdasta kauhua, ja sen jälkeen se muuttui riemuksi. Tämä on hulluinta ja siisteintä mitä olen ikinä tehnyt! 70 metrin pudotuksen jälkeen vaijeri kiristyi ja siirryimme 300 metrin kaareen keinumaan kanjonin ylle. Nevis Swing on maailman isoin keinu, tämän jälkeen ei kotipihan keinut tunnu miltään. Jos ikinä tulen uudelleen Uuteen-Seelantiin, on Nevis Swing pakko kokea uudelleen.

Kun keinuliike oli lähes pysähtynyt, meidät vinssattiin takaisin ylös hyppytasolle. Jälkeenpäin saimme mahdollisuuden katsoa kaikki kuvat ja videot ja päättää haluttaisiinko ostaa ne. No tottakai minä halusin, koska halusin todistusaineistoa, että olen uskaltanut tehdä sen. Tänään en ainakaan ole ollut nössö! Saimme materiaalit erikoisella USB-tikulla, jossa on neljä eri päätä. Siinä on USB-A, USB-C, micro usb ja applen liitin. Se oli tosi kätevä, kun sen sai suoraan kiinni puhelimeen eikä kuvia tarvitse kierrättää tietokoneen kautta.

Sitten olikin aika hypätä bussin kyytiin ja mennä takaisin Queenstowniin. Kaupunkiin päästyämme etsimme jonkun paikan, joka tarjosi lounasta ja söimme lounaan. Sen jälkeen lähdettiin kävelemään Queenstownin kasvitieteelliseen puutarhaan. Tai ensin kävelimme sen ympäri, koska se sijaitsi niemellä, sitten kävelimme itse puutarhan läpi katsellen erilaisia kukkia. Queenstownin puutarha ei ollut niin hieno kuin Chirstchurchin, mutta niillä taitaa olla myös erilainen käyttötarkoitus. Kun Christchurchin puutarha oli puhtaasti kasveille tarkoitettu, oli Queenstownin puutarha enemmän liikuntapaikka. Siellä oli jäähalli, tenniskenttiä ja koko puutarhan läpi kulkeva frisbeegolf-rata.

Puutarhan jälkeen kävelimme keskustaan erääseen viinibaariin, jossa sai maistella yli 80 eri viintä. Se oli nerokas itsepalvelusysteemi, kassalta sai sirukortin ja viinilasin, jonka jälkeen pystyi ottamaan viiniä haluamastaan hanasta. Hanan yläpuolelle laitettiin sirukortti, ja hanasta valittiin halusiko maisteluannoksen (25ml), puoli lasillista (50ml) vai koko lasin (100ml). Hinta määräytyi pullon hinnan perustella ja sirukortti piti kirjaa saldosta.

Me pyrimme maistelemaan kahta viiniä samasta rypälelajikkeesta, aloitimme Pinot Gristä, sen jälkeen Rieslingit, kuohuviinit, Pinot Gris Roseet, punaviinit, portviinit ja Jari otti lopuksi vielä jonkun viskinkin. Päätimme keskittyä vain paikallisiin viineihin ja ottaa niistä kaikista vain maisteluannokset. Alla on lista kaikista maistamistamme viineistä.

Pinot Gris
Man o War 2017
Hawkshead 2017

Riesling
Fromm Spatlese 2015
Nautilus Albarino 2017

Kuohuviini
Quartz Reef Methods Traditionally Brut NV
Nautilus Marlborough Cuvee NV

Rose
Man o War Pinque Rose 2018
Amisfield Pinot Noir Rose 2018

Cabernet Sauvignon
Man o War Warspite 2014

Shiraz
Mt Difficulty Ghost Town Syrah 2016

Pinot Noir
Takapoto Gibbston Single Vineyard 2014
Profet’s Rock Home Vineyard 2014

Portviini
Trinity Hill Touriga National NV

Viski
NZ Whisky Dunedin Double Wood 16yo

Törmäsimme kolmeen suomalaiseen vanhempaan rouvaan viinibaarissa ja neuvoimme heille miten laitteita käytetään, kun he tuntuivat olevan vähän hukassa sirukortin kanssa.

Viininmaistelun jälkeen kävimme Remarkables Sweet Shopissa ostamassa vähän tuliaisia ja meille fudgea ja salmiakkia. Innostuin, kun luin, että kissakarkeissa oli ammodiumkloridia, eli salmiakkia. Harmikseni sitä oli niin vähän, että kissat olivat enimmäkseen vain lakun makuisia. Ehkä aito salmiakki olisi liian iso shokki tällä puolella maailmaa? Fudgeja oli valtavasti eri makuja, me päädyimme maistiaisten jälkeen ottamaan palat passionhedelmä- ja kiivifudgea. Ne olivat suussasulavia ja niin herkullisia.

Karkkikaupan jälkeen kiipesimme takaisin majapaikkaan pesemään pyykkiä. Pyykinpesukone oli amerikkalaistelkkarista tuttu pata, jossa vaatteet linkoavat keskitapin ympäri vaakatasossa. Erikoista oli myös, että pesukone pesi vain kylmiä pesuja. Koneen yläpuolelle seinään oli kiinnitetty kuivausrumpu ylösalaisin, kaikki ohjetekstit piti myös lukea ylösalaisin. Koneet toimivat kahden dollarin kolikoilla ja olivat lopuksi aika helppokäyttöisiä. Pyykkäyksen jälkeen pakkailimme vähän reppuja ennen nukkumaanmenoa, kun huomenna on tarkoitus lähteä Queenstownista Milford Soundiin.

Päivän askeleet: 12 750

Torstai 15.11.2018Milford Sound

Heräsimme aikaisin ja kävimme pikaisella aamupalalla. Sen jälkeen annoimme huoneen avaimet majatalon pitäjälle ja lähdimme ajamaan Milford Soundia kohti. Matkan varrella pysähdyimme Te Anaussa, josta olimme varanneet motellin seuraavaksi yöksi. Kävimme kysymässä motellilta, että olisiko mahdollista kirjautua sisään jo klo 10. Meillä kävi hyvä tuuri ja heillä oli huone vapaana, joten saimme vietyä tavarat sinne ja jatkettua matkaa Milford Soundiin.

Matkalla vastaantuleva auto vilkutti pitkiä valoja ja yleensä se tarkoittaa poliisia, mutta tällä kertaa kuljettaja halusi varoittaa tiellä olevista esteistä. Näin tiellä isoja möykkyjä ja luulin ensin, että ne olivat vuorelta vierineitä kiviä. Kun pääsimme lähemmäksi, näin että ne olivatkin matkalaukkuja. Tiellä oli kolme matkalaukkua ja tien vieressä ilmeisesti auennut matkalaukku kun siellä oli kasa vaatteita. Kaukana meidän edessämme oleva bussi teki u-käännöksen, olisikohan siltä pudonnut lastia? Omitunen tapahtuma.

Päästyämme perille Milford Soundin satamaan, ostimme liput risteilyyn, joka alkoi yhdeltä. Meillä jäi kymmenen minuuttia aikaa odottaa katamaraaniin nousua. Aika nappiin mennyt ajoitus! Risteily kesti noin kaksi tuntia ja se kulki vuonon eteläreunaa avomerelle asti ja pohjoisreunaa takaisin. Näimme upeita maisemia, vesiputouksia ja kivillä köllötteleviä hylkeitä. Kapteeni kertoi matkan varrella, että nimestään huolimatta Milford Sound ei ole salmi, vaan se on oikeasti vuono. Sen oikeampi nimi olisi Milford Fjord, mutta se annettakoon anteeksi paikan nimeäjälle. En ole varma onko salmi oikea suomennos soundille, mutta salmen ja vuonon ero on se, että vuonot muodostuvat kun jäätikkö on kaivertanut kalliota merelle saakka, ja jään sulettua meri on täyttänyt laakson. Salmi on myös meren täyttämä laakso, mutta jäätikkö ei ole ollut osallisena sen syntymiseen.

Milford Soundilla on ollut ainakin viisi eri jääkautta, joiden jäljet voi nähdä vuorten reunoilla. Lisäksi siellä on kaksi pysyvää vesiputousta, joista toisesta tulee kaikki alueen käyttövesi. Sateiden aikana vesiputouksia tulee tilapäisesti paljon enemmän, koska alueella sataa paljon. Milford Soundin vuosittainen vesimäärä mitataan millimetrien sijaan metreissä ja vuoden keskiarvo on 6,4 metriä. Vertaukseksi Suomen vuotuinen sademäärä on noin 500mm. Lisäksi alueella on hyvin tuulista, nopeimmat tuulet on mitattu olevan 76 metriä sekunnissa. Meillä kävi tuuri, kun sää oli puolipilvistä ja tuuli kohtalaista. Vuodenajasta riippuen risteilyllä voi nähdä myös delfiinejä ja pingviinejä, mutta me emme niitä nähneet.

Risteilyllä oli myös huonokäytöksisin turistiperhe, jonka olen koskaan nähnyt. Kahdentoista hengen joukko keskusteli huutaen koko matkan, he tönivät muita ihmisiä ja etuilivat jonossa, eikä heillä ollut minkäänlaisia käytöstapoja.

Risteilyn jälkeen ajoimme takaisin Te Anauun. Matkan varrella pysähdyimme viiden minuutin kävelylle katsomaan Mirror Lakes -järviä. Tyynenä päivänä niiden pitäisi olla kuin peilit, mutta tänään oli vähän tuulisempi päivä. Lähempänä Te Anauta pysähdyimme syömään. Ravintolassa oli maailman kartta, johon oli nastoilla laitettu kävijöiden kotipaikkoja. Suomestakin oli ainakin Helsingistä, Oulusta, Tampereelta, Kuopiosta ja Rovaniemeltä kävijöitä, mikäli nastoja on uskominen.

Ruoan jälkeen ajoimme motellille ja suunnittelimme seuraavan paikan majoitusta ja reittiä.

Päivän askeleet: 5 293
Päivän ajo: 404 km

Perjantai 16.11.2018Invercargill, Slope Point ja Dunedin

Slope Point on eteläsaaren eteläisin piste. Sitä lähempänä Antarktista en ole koskaan ollutkaan.

Lähdimme aamulla ajamaan Dunediniin päin. Söimme pikaista aamupalaa lähellä olevassa Subwayssa, koska täälläpäin subit tarjoavat myös aamupalaleipiä. Ajoimme sateessa Invercargilliin, jossa pidimme kahvitauon. Sen jälkeen ajoimme eteläsaaren eteläisimpään pisteeseen, Slope Pointiin.

Slope Point on lähimpänä Antarktista, missä olen ikinä käynyt. Ja sen kyllä huomasi, tuulet pääsevät kulkemaan estoitta etelämantereelta asti Uuteen-Seelantiin. Tuulet ovat niin voimakkaita, että iso osa alueen puista kasvaa ihan vinoon. Se tuuli yhdistettynä sateeseen tuntui siltä kuin kasvoja olisi piikitetty pienillä neuloilla. Meillä oli sadetakit, mutta olisi pitänyt olla myös sadehousut. Kävelimme parkkipaikalta sen 20 minuutin kävelyn lampaiden laidunmaiden läpi eteläisimpään pisteeseen ja totesimme, että ikävä on sää ja lähdimme takaisin autolle.

Jatkoimme matkaa Dunediniin, jossa kävimme kirjautumassa sisään hotelliin ja sen jälkeen lähdettiin ihmettelemään kaupungin keskustaa. Sade jatkui koko päivän, mutta Dunedinissa ei onneksi tuullut niin paljoa. Löysimme mukavanoloisen panimoravintolan, Speight’s Alehousen, jossa söimme illallista. Speight’s Alehousen viereisessä rakennuksessa oli myös tarjolla Speight’sin panimon kierroksia, johon ajattelimme mennä huomenna. Ruoan jälkeen olikin jo niin myöhä, että menimme suoraan hotellille nukkumaan.

Dunedin on muita kaupunkeja syntisempi. Täällä on paljon kasinoita, bordelleja, seksikauppoja, strippiklubeja jne. Ja ne ovat yleensä jossain vanhassa viktoriaanisessa rakennuksessa. Lisäksi kaupungissa on paljon tyhjillään olevia liiketiloja ja ränsistyneitä taloja.

Päivän askeleet: 7 637
Päivän ajo: 422 km

Lauantai 17.11.2018Dunedin, päivä 2

Menimme aamiaiselle puoli yhdeksän aikaan. Se oli perusmannermainen aamiainen. Testasimme myös paikallisten ja australialaisten herkkua vegemiteä, mutta se ei päässyt jatkoon. Ei se ihan älyttömän pahaa ollut, mutta ei myöskään hyvää. Ehkä se on sama kuin salmiakki, että siitä voi tykätä, jos on kasvanut sen parissa.

Aamiaisen jälkeen lähdimme palauttamaan autoa Hertzin toimipisteeseen. Se oli nopea tapahtuma, annettiin vain avaimet tiskille. He eivät edes tutkineet autoa tai tarkastaneet bensatankin tasoa. Sen jälkeen lähdimme kävelemään noin 25 minuutin matkan takaisin keskustaanpäin.

Kaupungissa on kaksi perintökävelyreittiä (Heritage Walks), jotka ovat molemmat noin 2,5km pitkiä ja kulkevat keskustan merkittävien vanhojen rakennusten vierestä. Maassa on laattoja, jotka osoittavat nuolella kulkusuunnan. Kävelimme ensimmäisen reitin auton palautuksen jälkeen ja pysähdyimme matkalla käymään Otago Settlers -museossa, joka kertoo kaupungin historian perustamisesta nykypäivään.

Dunedin on gaelinkielinen nimi Edinburghille. Usein Dunedinin sanotaankin olevan etelän Edinburgh. Dunedinin kaupunginkaava on suorista teistä koostuva ristikko, joka seuraa Edinburghin kaavaa aina jokien ja katujen nimiä myöten. Kaupunkia suunnitelleet englantilaiset eivät vain tajunneet, että Dunedin ei ole yhtä tasaista maata kuin Edinburgh, mikä johti mm. maailman kaltevimpaan katuun.

Museon jälkeen reitti jatkui Dunedinin rautatieasemalle, joka on kuuleman mukaan Eteläisen pallonpuoliskon kuvatuin rakennus. En selvittänyt lähteitä, joten en mene takuuseen tuosta. Asema on rakennettu kalkkikivestä ja paikallisesta tummasta vulkaanisesta kivestä, mikä antaa sille sen ominaisen ulkonäön.

Ensimmäisen reitin jälkeen menimme syömään lounasta ja sen jälkeen Speight’s Breweryyn panimokierrokselle. Kierros kesti tunnin, ja sinä aikana esiteltiin oluen tekoon kuuluvat raaka-aineet ja vaiheet. Sen jälkeen oli puolen tunnin maistelusessio, jossa sai kaataa itse kymmenestä hanasta olutta ja juoda niin paljon kuin siinä ajassa kerkeää. Lasit olivat ehkä desin kokoisia ja itse kerkesin maistamaan kolmea eri olutta. Jari ehti juomaan samassa ajassa kuusi.

Olutkierroksen jälkeen kävelimme Heritage Walks -reitin numero 2. Sen jälkeen kävimme craft beer -baarissa juomassa yhdet oluet ja tulimme hotellille kirjoittamaan matkakertomusta, varaamaan seuraavan hotellin, lentokenttäkuljetuksen ja tekemään lähtöselvitystä huomisen lennosta.

Hotellissa huomasin, että vaikka olin yrittänyt laittaa aurinkorasvaa joka paikkaan, olin silti onnistunut polttamaan yhden kohdan oikeasta korvastani. Sen siitä saa, kun laittaa aurinkorasvaa huolimattomasti.

Lähdimme vielä takaisin kaupunkiin syömään illallista japanilaiseen ravintolaan ja sen jälkeen kävelimme marketin kautta hotellille.

Päivän askeleet: 16 373
Päivän ajo: 3 km

Sunnuntai 18.11.2018Wellington

Wellington on Uuden-Seelannin pääkaupunki ja yksi maan tuulisimmista paikoista.

Heräsimme aikaisin, sillä meidän piti syödä aamiaista ja kirjautua ulos hotellista ennen klo 8:30, jollon supershuttle tuli hakemaan meidät. Supershuttle oli toimivaksi havaittu tapa päästä lentokentältä kaupunkiin ja toisinpäin. Matka kesti noin 50 minuuttia keskustasta lentokentälle. Dunedinin lentokenttä sijaitsi kirjaimellisesti pellolla. En ole aiemmin mennyt lentokentälle lehmänlaidunten läpi.

Meidän oli aika jättää eteläsaari taakse ja siirtyä pohjoissaarelle jatkamaan seikkailua. Lensimme Jetstarilla Dunedinista Wellingtoniin, lento kesti huimat 55 minuuttia. Olisimme ottaneet supershuttlen Wellingtonin lentokentältä keskustaan, mutta ne olivat kaikki täyteenvarattuja. Emme nähneet sen lisäksi mitään muuta kuljetusta kuin taksin, joten otimme taksin keskustaan. Se maksoi 45 dollaria, kun juututtiin johonkin ihmeelliseen sunnuntain puolenpäivän ruuhkaan.

Kello oli vähän jälkeen 12, kun saavuimme hostellille. Emme saaneet huonetta, koska heillä alkaa sisäänkirjautuminen vasta kahdelta. Jätettiin rinkat heidän matkalaukkuhuoneeseen ja lähdettiin syömään lounasta. Lounaan jälkeen käveltiin ympäriinsä ja käytiin kahvilla sataman kahvilassa. Wellington on todella tuulinen kaupunki. Hyvä kun pystyi lippistä pitämään, kun se tahtoi lähteä tuulen mukaan.

Menimme takaisin hostellille varttia yli kaksi ja yritimme kirjautua sisään, mutta meidän huone ei ollut vieläkään valmis. He pyysivät istumaan alas ja odottamaan, kunnes joku kertoisi koska huone olisi valmis. Istuttuamme 45 minuuttia menimme tiskille kysymään uudelleen huonetta ja joku oli vain unohtanut mainita meille, että huone oli valmis. Saimme avaimen ja veimme rinkat huoneeseen. Menimme turisti-infopisteeseen ostamaan liput seuraavan päivän Weta Workshop -kiertueelle. Kiertueella pääsee käymään Wetan luona katsomassa elokuvalavasteita mm. Taru Sormusten Herrasta, Hobitti- ja Avatar-elokuviin. Kiertueeseen kuuluu muutakin kuin lavasteet, mutta niistä lisää huomenna.

Sen jälkeen lähdimme kävelemään kohti Wellingtonin kasvitieteellistä puutarhaa. Se sijaitsi mäen päällä, joten menimme sinne funikulaarilla. Kävelimme noin puolitoista tuntia ympäri puutarhaa katsellen erilaisia kasveja. Siellä oli aasialaisia, eteläamerikkalaisia, eurooppalaisia ja tietysti Uusi-Seelantilaisia kasveja. Osa kasveista ei ollut vielä puhjennut kukkaan, koska kesä on vasta alussa, mutta onneksi siellä oli useita aikaisin kukkivia lajejakin.

Puutarhassa oli myös ihana Bush Walk -reitti, joka muistutti hieman sademetsää. Puut kasvoivat niin tiiviisti ja niiden lehdet peittivät auringon lähes kokonaan häivyttäen kaupungin äänet. Jäljelle jäi vain runsaan vihreä metsä ja lintujen laulu. Ihana reitti.

Puutarhakierroksen jälkeen tulimme takaisin alas funikulaarilla ja menimme sataman baariin yksille. Baarin jälkeen oli aika etsiä seuraava ruokapaikka illallista varten. Valitsimme modernin aasialaisen raintolan Mr. Go:n, jossa oli oikein maukas “Market Fish” -annos. Se lienee joku päivän kala -tyyppinen annos, jossa kalalaji vaihtelee sesongin mukaan. En tiedä mitä kalaa se oli, mutta se oli oikein hyvää valkoista kalaa fenkolin, kikherneiden ja maukkaan liemen kanssa. Lisäksi heillä oli itse tekemäänsä lime-minttu-limonadia, joka maistui juuri niin ihanan kirpeältä kuin limetkin, koska se oli tehty oikeista hedelmistä eikä mistään esanssista.

Ruoan jälkeen kävelimme vielä rantaan yrittäen löytää Relicantheja. Meillä kävi hyvä tuuri, sillä löysimme kaksi heti peräkkäin. Vielä on kuitenkin kerättävä niitä lisää kaikille halukkaille tuliaisiksi. Se otus on harmittavan harvinainen, sitä ei näy sisämaassa ollenkaan. Järvien rannoilla sitä on tosi harvakseltaan, on melkeinpä pakko olla merenrannalla. Meillä on siis käytännössä Wellington ja Auckland mahdollisia paikkoja löytää niitä. Totesimme, että alkaa olla aika kylmä Wellingtonin tuulessa kun aurinko on laskenut, joten palattiin hostellille.

Päivän askeleet: 18 479

Maanantai 19.11.2018Wellington, päivä 2

Päätimme pitää laiskan aamun ja jättää herätyskellon pois. Jarin tapauksessa se tietysti tarkoitti jotain aamukuutta, mutta itse heräsin joskus yhdeksän maissa. Teimme rauhassa aamutoimet ja sitten menimme lähikahvilaan aamupalalle. Siellä oli tosi hyvää itse tehtyä mysliä kreikkalaisen jugurtin ja luumujen kera.

Aamiaisen jälkeen käveltiin hetki rannassa nappaamassa yksi Relicanth ja sitten mentiinkin infopisteen läheisyydestä lähtevään Weta Work Shopin bussiin. Bussi kuljetti meidät Miramarin niemimaalle, jossa on Wellingtonin ja Uuden-Seelannin tunnetuin elokuva-alan yritys. Weta Workshop vastasi mm. Taru Sormusten Herrasta, Hobitti- ja Avatar-elokuvien lavasteista, aseista, puvuista ja proteeseista. Weta Workshop on osa isompaa konsernia, sisaryhtiö Weta Digital vastaa CGI:stä ja digitaalisista efekteistä. Konserniin kuuluu vielä studio ja post production -firma.

Kiertue koostui kahdesta osasta, ensin nähtiin noin 20 min dokumenttielokuva Weta Workshopin synnystä ja sen historiasta. Toisessa osassa kuljimme erilaisten huoneiden läpi, jossa oli esillä oikeaa elokuvarekvisiittaa ja miten niitä tehdään. Opas kertoi miten tehdään esim. kasvoproteeseja valamalla näyttelijöistä muotit, jonka jälkeen he voivat alkaa luoda silikonista mitä ihmeellisimpiä tekoneniä vaikka kääpiöille.

Kierroksella sai koskea osaan rekvisiitasta, mutta suurinta osaa ei saanut koskea eikä varsinkaan kuvata. Kierroksen lopussa oli yksi huone, jossa sai kuvata. Siellä ei tosin ollut muuta kuvattavaa kuin iso Azog-patsas. Kierros kesti kuljetuksineen 2,5h ja oli mielestäni vähän pettymys. Jotenkin kuvittelin, että siellä olisi saanut nähdä ja koskea paljon enemmän asioita.

Kierroksen jälkeen käveltiin vähän ympäriinsä keskustaa, käytiin lounaalla ja päätettiin jatkaa päivän elokuvateemaa menemällä hostellin lähellä olevaan elokuvateatteriin katsomaan uusin Fantastic Beasts. Yksi lippu maksoi 11 dollaria, eli noin 6,5 euroa. Kukaan ei tarkastanut lippuja saliin mentäessä. Ja salit nimetään valkokankaiden mukaan, meidän elokuvamme oli salissa Screen 5. Salin penkkirivit oli nimetty kirjaimin numeroiden sijaan, ja penkeissä ei ollut numeroita. Piti laskea itse oikea paikka. Lisäksi teatterin keskellä kulki käytävä, ja käytävän yläpuolella oleva penkkirivi sai käytävän leveästä kaiteesta itselleen pöydän tai paikan nostaa jalat ylös. Myös täällä näytettiin elokuvaa ennen noin 10 minuutin verran elokuvatrailereita ja mainoksia.

Elokuvan jälkeen menimme pubiin, Jari otti tuopin ja hot wingsit, itselläni ei ollut yhtään nälkä joten tyydyin kokikseen. Pubissa oli tänään rugbyn sijaan krikettiä näytöillä. Toinen kummallinen laji, josta en tajua mitään. Kriketissä on sentään selkeää, että yksi heittää ja toinen lyö mailalla. Muuta en siitä ymmärräkään. Rugby on vielä omituisempi. Näin urheilusta piittaamattoman silmin se näyttää tosi epätehokkaalta peliltä, jossa ei edistytä ollenkaan, koska kaikki pelaajat ovat koko ajan yhdessä kasassa kentällä hakkaamassa toisiaan. Ehkä pitää googlettaa rugbyn säännöt..

Pubin jälkeen palasimme hostellille tarkoituksena pestä vähän nyrkkipyykkiä lavuaarissa, mutta eihän meillä ollut edes tulppaa. Hostelli tarjosi pesumahdollisuuden, mutta ryöstöhintaan. Yksi koneellinen pyykkiä maksoi 4 dollaria ja kuivausrumpu dollarin joka 15 minuutilta. Päätimme suosiolla odottaa seuraavaan paikkaan, josko siellä olisi tulppa tai lähistöllä itsepalvelupesula.

Uusi-Seelanti on kyllä reppureissaajan unelmamaa. Tänne voisi jäädä pidemmäksikin aikaa, koska työn löytäminen matkakassan kerryttämiseksi on niin helppoa, jos ei ole kranttu. Lähes jokaisessa ravintolan, kahvilan ja kaupan ovessa on lappu, että "haetaan työntekijöitä, astu sisään cv:n kera". Eniten haetaan tarjoilijoita ja tiskaajia, mutta myös kokkeja ja siivoojia on näkynyt.

Päivän askeleet: 10 091

Tiistai 20.11.2018Wellington, päivä 3

Kokeiltiin tänään aamiaiseksi eilisen vieressä olevaa kahvilaa. Siellä oli tarjolla ihan rehellistä kaurapuuroa marjojen kera. Sen jälkeen otettiin uber Wellingtonin eläintarhaan ja mentiin katsomaan paikallisia ja eksoottisia eläimiä. Eläintarhassa oli perinteiset leijonat, tiikerit, apinat, simpanssit ja muut tutut eläimet. Niiden lisäksi oli kirahveja, emuja, strutseja, kenguruita, kiivejä, ym muita paikallisia lajeja. Heillä oli myös eläinlääkärin sali, jossa seinät olivat lasia ja jossa sai ulkopuolella katsella eläinlääkärien toimintaa. Lääkärillä oli mikrofoni, jonka avulla hän selitti katsojille mikä eläintä vaivasi ja miten sitä hoidetaan. Oli mielenkiintoista seurata Tui-linnun terveystarkastusta, siinä näki miten linnut intuboidaan ja kuvataan röntgenillä. Kyseinen lintu oli todennäköisesti jäänyt auton alle, koska se löydettiin tien vierestä ja toimitettiin eläintarhaan. Linnulla oli rinnassa murtuneita luita ja ilmasäkki hieman vioittunut sen takia.

Näimme myös toiseen kertaan kiivilintuja, niille oli rakennettu taloon yöolosuhteet punavalolamppujen avulla. Kiivit eivät kuulemma näe punaista valoa, joten niille siellä on pilkkopimeää ja ihmiset pystyvät punaisen valon avulla näkemään kiivejä.

Tämä eläintarha eroaa suomalaisista niin, että siellä on osioita joissa ihmiset ja eläimet ovat samassa tilassa ilman välissä olevia aitoja. Kävelimme osion läpi, jossa moikkasimme kengurua, emua, kanoja ja kukkoja. Lisäksi siellä oli mahdollista päästä syöttämään aivan jättiläismäisen kokoisia jäniksiä.

Eläintarhan jälkeen kävelimme reilu puolisen tuntia Mount Victorian juurelle ja aloitimme kiipeämään sen huipulle, jossa oli 360 asteen näköalapiste. Reitti ylös oli aika miellyttävä, kun se kulki osittain metsän läpi. Kaupungin äänetkin hiipuivat pois jossain vaiheessa. Otimme ylhäällä vähän valokuvia Wellingtonista ja sen jälkeen lähdimme takas kaupunkiin etsimään seuraavaa ruokapaikkaa.

Matkalla alas löysimme Taru Sormusten Herrasta -elokuvien kuvauspaikkoja. Löysimme "Get off the Road!" -kohdan ja Frodon puun. Tämä ei ollut suunnitelmissa, mutta kun näimme kyltin, emme voineet vastustaa kiusausta käydä katsomassa paikat.

Olimme olleet ulkona kävelemässä noin kuusi tuntia kun vihdoin pääsimme ravintolaan istahtamaan syömään. Ruoan jälkeen kävelimme vielä rantaan hakemaan kolme Relicanthia ja sen jälkeen menimme läheiseen craft beer -baariin juomaan yhdet sour alet. Oluiden jälkeen mentiin hostelliin etsimään ja varaamaan seuraava majoitus.

Not all those who wander are lost. J. R. R. Tolkien

Päivän askeleet: 19 774

Keskiviikko 21.11.2018Cambridge

Tästä päivästä tuli taas ajopäivä. Googlen mukaan Wellingtonista Cambridgeen kestää ajaa 6,5h. Kirjauduimme aamulla ulos hostellilta ja lähdimme kävelemään rinkkojen ja reppujen kanssa Hertzin autovuokraamoon, jonne oli matkaa noin puolen tunnin kävelyn verran. Matkalla söimme pienen aamiaisen ensimmäisessä kahvilassa, joka tarjosi aamupalaa.

Olimme autovuokraamossa tuntia ennen kuin meidän oli tarkoitus noutaa auto. Virkailija sanoi, että meidän automme oli vielä lautalla, jonka jälkeen se pitäisi vielä putsata. Oletan, että hän puhui etelä-pohjoissaaren välisestä lautasta. Olimme ihan valmiita odottamaan sen ajan, koska olimmehan me etuajassa. Hän kävi vielä tarkistamassa heidän autotilanteen ja heiltä löytyikin yksi auto meille, jossa meni vain 15 min saada se. Ilmeisesti auto oli käytetty pesussa, koska se oli ihan märkä kun me sen saimme.

Saimme lähes samanlaisen toytota yariksen, mutta tällä kertaa se oli punainen valkoisen sijaan. Ja ilmeisesti vähän uudempaa mallia, kun siinä oli erilainen keskikonsoli. Lähdimme ajamaan aurinkoisesta Wellingtonista Cambridgeen päin. Matkalla alkoi sataa välillä oikein kunnollakin, eikä se enää tänään ottanut loppuakseen. Pidimme taukoja noin kahden tunnin välein.

Yksi taukopaikka oli Tongariron kansallispuistossa, Mount Ngauruhoen juurella. Vuori tunnetaan myös Taru Sormusten Herrasta -elokuvan Tuomionvuorena. Harmi vain, että emme nähneet koko vuorta sään takia. Sadepilvet roikkuivat niin matalalla, että ne piilottivat koko vuoren näkyvistä.

Yövymme Cambridgessa kolme yötä oikein somassa B&B:ssä, Villa Shakespearessa. Meidän huone on erittäin siisti ja viihtyisä. Omistajapariskunta oli myös oikein ystävällinen, he suosittelivat meille Cambridgen ravintoloita kun me saavuimme nälkäisinä paikalle.

Varasimme seuraaville päiville liput Hobittikylään ja Waitomon kiiltomatoluoliin, aiomme pitää Cambridgea tukikohtana ja tehdä päiväretkiä ympäristöön. Sitten menimme keskustaan syömään illallista, edelleen sateessa. Koska Uudessa-Seelannissa kaikki ravintoloita lukuunottamatta menee kiinni jo kuudelta, ei meillä ollut keskustassa (ja pimeässä ja sateessa) mitään muuta tekemistä ruoan jälkeen kuin lähteä takaisin huoneeseen.

Päivän askeleet: 9 326

Torstai 22.11.2018Matamata & Hobbiton

Heräsimme ihan rauhassa ja menimme kysymään emännältä mahdollisuutta pestä pyykkiä, joko majatalossa tai josko keskustassa olisi jotain itsepalvelupesuloita. Tämä ihana rouva tarjoutui pesemään pyykit meidän puolesta. Jätimme pyykit meille annettuun koriin ja lähdimme autolla ajamaan kohti Matamataa. Matkalla pysähdyimme kahvilaan syömään aamiaista. Matka Matamataan kesti noin puolisen tuntia ja reitti loppupäässä oli hyvin selkeästi merkitty kyltein. Saavuimme The Shire's Rest -paikkaan, josta Hobittilan kierros lähti. Paikka sisälsi kahvilan, kaupan, vessat ja isot parkkipaikat.

Olimme varanneet reilusti aikaa, joten joimme inkiväärioluet kahvilassa ennen kierrosta. Viittä yli kaksitoista nousimme bussiin, joka vei meidät noin 10 minuutin matkan päähän itse Hobittilaan. Kylässä on yli 40 hobitinkoloa, The Green Dragon -kievari, puutarha, lampi, mylly ja silta.

Taisin olla 13-vuotias, kun ensimmäisen kerran luin Taru Sormusten Herrasta -trilogian. Sen jälkeen ahmin kaikki Tolkienin teokset ja olen ollut fani siitä lähtien. Pari vuotta myöhemmin ilmestyi ensimmäinen osa Peter Jacksonin elokuvista ja se vain vauhditti innostustani. Elokuvan maisemat olivat aivan toisesta maailmasta ja kaikki efektit ovat kestäneet todella hyvin aikaa. En osannut nuorena kuvitellakaan, että pääsisin itse joskus vierailemaan elokuvan paikoissa.

Meidän oppaamme oli hauska punatukkainen nainen nimeltä Taylor. Hänellä oli aina tarinoita jokaisesta hobitinkolosta ja sen lisäksi paljon vitsejä. Kävi myös ilmi, että osa ryhmästämme ei ollut lukenut kirjoja eikä nähnyt yhtään elokuvaa. En tiedä saivatko he mitään kierroksesta irti, vai olivatko he vain pakolla mukana jonkun muun raahaamina.

Vuonna 1998 perustettiin ensimmäinen versio hobittikylästä puhtaasti lavasteina, jotka purettiin Taru Sormusten Herrasta -elokuvien kuvausten jälkeen. Kun myöhemmin alettiin kuvata Hobitti-trilogiaa, alue rakennettiin uudelleen, tällä kertaa pysyvästi ja paremmilla materiaaleilla. Kylän rakentaminen kesti kuulemma kaksi vuotta. Myös Uuuden-Seelannin armeijaa käytettiin apuna rakentamaan paikalle 1,5km pituinen tie kaikkea muuta kalustoa varten.

Meidän opas vei meidät ensin puutarhan läpi, jossa kasvoi ihan oikeita hyötykasveja ja puita. Sen jälkeen kiersimme kylän polkuja, jotka veivät erilaisten hobitinkolojen ohi. Jokainen koloista oli erilainen. Siellä oli kahta eri kokoa koloista, 90% kokoinen hobittien kuvausta varten ja 60% kokoinen Gandalfin kuvauksia varten. Näillä pienillä kikoilla saatiin helposti luotua illuusioita henkilöiden pituuseroista.

Koska paikka on yksi Uuden-Seelannin suosituimmista turistikohteista, oli siellä tietysti paljon väkeä. Ryhmiä lähtee pahimmillaan kymmenen minuutin välein, joten välillä törmää muihinkin ryhmiiin varsinkin jos edellinen ryhmä hidastelee. Sillä ei ollut lopuksi väliä, olisin voinut jäädä odottamaan ja tuijottamaan maisemia vaikka tunniksi.

Hobitinkolojen jälkeen kierros jatkui sillan kautta The Green Dragon -kievariin, jossa saimme valita yhden juoman eri vaihtoehdoista, jotka on tehty varta vasten Hobittilalle. Vaihtoehtoina oli amber ale, stout, omenasiideri tai alkoholittomista inkivääriolut tai vesi. Jari otti amber alen ja minä kokeilin siideriä. Siideri oli oikein hyvä, kirpeä ja ei niin makea.

Juomien jälkeen olikin aika siirtyä puutarhan läpi takaisin bussille. Puolitoista tuntia meni ihan hujauksessa kun ihasteli Hobittilan taianomaista tunnelmaa. Bussi kuljetti meidät takaisin The Shire's Restiin, jossa kävimme vielä katsomassa kaupan tarjonnan. Siellä oli muutama hieno kartta myytävänä, mutta muut tavarat olivat tosi huonolaatuista krääsää. Kaikki printit mukeissa ja t-paidoissa olivat surkeita laadultaan. Siellä oli myös myytävänä hobitinkorvia ja karvaisia jalkatossuja, mutta nekin olivat tosi sekundaa.

Ajoimme takaisin Cambridgeen, veimme auton majapaikkaan ja jatkoimme matkaa keskustaan jalan. Söimme lounasta italialaisessa ravintolassa, jossa oli superhyvää pizzaa. Lounaan jälkeen kävelimme läheiselle Te Koutu -lammelle ja kävelimme sen ympäri. Se on aika pieni lampi, kun sen ympäri kulkeva tie on vain reilun kilometrin pituinen.

Kävelimme lammelta kiertoreittiä takaisin majapaikkaan, jossa meitä odotti puhtaat pyykit korissa huoneen ulkopuolella. Ihana rouva oli pessyt pyykit sillä aikaa kun olimme ulkona.

Päivän askeleet: 14 197
Päivän ajo: 80 km

Perjantai 23.11.2018Waitomo

Lähdimme aamulla ajamaan Waitomon kiiltomatoluolille. Sinne oli noin tunnin ajomatka Cambridgesta. Pysähdyimme matkalla syömään aamupalaa kahvilassa ja jatkoimme sitten matkaa. Olimme luolilla hyvissä ajoin, noin puoli tuntia ennen meidän kierroksen alkua. Eräs työntekijä kysyi haluaisimmeko mennä jo 10:30 alkavaan kierrokseen, kun siellä olisi tilaa. Meidän kierros olisi alkanut klo 11, joten mitä sitä turhia odottelemaan. Menimme mukaan aiempaan kierrokseen, joka alkoi muutamien sääntöjen kertomisella.

Luolissa ei saanut valokuvata tai koskea mihinkään, eikä siitä olisikaan tullut mitään ilman jalustaa ja pitkää valotusta. Lisäksi siellä piti olla hiljaa, sillä kiiltomadot eivät tykkää valosta eivätkä kovista äänistä. Ensin kuljimme tippukiviluolaa alaspäin noin 40 metrin syvyyteen, minkä aikana opas kertoi luolan historiasta, stalagmiiteista, stalaktiiteista, kalkkikivestä ja kiiltomadoista.

Koska minulla ei ollut itse mahdollisuutta ottaa kuvia luolassa, suosittelen katsomaan National Geographicin videon Waitomon kiiltomadoista, video on 360°-kameralla kuvattu, joten sitä voi liikutella haluamaansa suuntaan hiirellä raahamalla. Lisäksi Stoked for Saturday -matkablogin pitäjä on kuvannut maagisen timelapse-videon kiiltomadoista.

Luola oli muodostunut aikanaan kun vesi kaiversi kalkkikiveä ja muodosti maanalaisen joen. Stalaktiitit kasvavat kuulemma kuutiosenttimetrin sadassa vuodessa, joten ihan nopeasta prosessista ei ole kyse. Tässä vaiheessa luolan katossa näkyi yksittäisiä kiiltomatoja. Päästyämme syvemmälle näimme toisen luolan katossa niitä paljon enemmän. Tämä luolan katto oli myös valaistu, joten kun opas laittoi valot päälle, paljastuivat myös kiiltomatojen limanarut. Kiiltomadot houkuttelevat hyönteisiä valollaan, ja hyönteiset jäävät sitten kiinni niihin limanaruihin, jotka mato siiman tavoin rullaa ylös, syö saaliin ja laskee takaisin alas roikkumaan.

Sitten matka jatkui veneisiin, jotka kuljettivat meitä maanalaista jokea pitkin luolaan, jonka katossa oli tuhansia pieniä valoja. Niitä oli niin paljon, ettei mitään muuta valoa tarvittu veneiden ohjaamiseen. Se oli upeaa lipua hitaasti ja äänettömästi mustassa vedessä kiiltomatojen valossa. Se oli kuin tähtitaivas syvällä maan alla.

Aivan liian nopeasti veneet veivät meidät ulos luolista takaisin päivänvaloon ja kierros oli ohi. Koko kierros kesti 45 minuuttia, olisin voinut katsella kiiltomatoja paljon pitempään. Kävelimme muutamat portaat ylös luolan suulta takaisin alkupisteeseen, josta lähdimme takaisin autolle.

Matkalla näimme kuitenkin kyltin Waitomo Lookout Pointiin, joten päätimme katsastaa sen. Kiipesimme useat portaat ylös kukkulan huipulle, jossa oli pieni näköalatasanne. Sieltä sai 360-näkymän joka suuntaan perinteisestä Uusi-Seelantilaisesta maalaismaisemasta. Vehreitä kukkuloita oli joka puolella. Saimme olla myös ihan yksin tasanteella, kukaan muu ei ollut vielä eksynyt paikalle.

Muutaman valokuvan jälkeen lähdimme oikeasti takaisin autolle. Päätimme ajaa Cambridgen ohi Hamiltoniin lounaalle. Hamilton on maan neljänneksi isoin kaupunki (Aucklandin, Wellingtonin ja Christchurchin jälkeen). Hamiltonin jälkeen ajoimme takaisin Cambridgeen. Menimme huoneeseemme ja vahingossa nukuttiin lyhyet päikkärit, kun sitä piti vain hetken lukea.. Noh, onneksi lomalla voi nukkua päikkärit, jos siltä tuntuu! Noin tunnin jälkeen lähdimme kävelemään keskustaan, söimme illallista samassa italialaisessa ravintolassa ja kävelimme illalla uutta reittiä joenvartta pitkin takaisin huoneeseen, jossa suunnittelimme muutaman seuraan päivän paikat, aktiviteetit ja yöpymiset.

Uusi-Seelantilaiset eivät harrasta asuntojen lämmitystä. Täällä ei ole lattialämmitystä, pattereita tai keskuslämmitystä. Sen sijaan täällä on yleistä, että sängyissä on sähköllä lämmitettävät patjat tai peitot ja kylpyhuoneissa on kattolampussa erikseen jotain 200 watin hehkulamppuja, joilla hoidetaan kylpyhuoneen lämmitys ja kuivatus. Ja kyllä niiden alla selvästi tuntee lämmön, kun päälakea alkaa polttaa, jos tarpeeksi kauan seisoo sellaisen alla. Kokolattiamatot ovat yleisiä varmaan sen takia, että lattiat ovat ihan jäätäviä. Vaikkei ulkolämpötila ihan hirveän kylmä ole, riittää 6 asteen yöt viilentämään asunnot kylmiksi, varsinkin kun ikkunatkaan eivät ole tiiviitä. Ikkunoissa on myös vain yksi kerros lasia. Näistä johtuen myös kaikki ulkoa tulevat äänet kuuluvat selkeästi. Joissain paikoissa viilennys ja lämmitys hoidettiin ilmalämpöpumppujen avulla, mutta meillä taisi olla sellaisia vain kahdessa huoneessa.

Huomenna suuntaamme Rotoruaan, varasimme sieltä kaupunkikierroksen amfibiautolla. Kierros esittelee kaupunkia ja järviä (amfibiautot voivat kulkea maalla ja vedessä). Rotorua on kuuluisa geoterminen alue, jossa on kuumia lähteitä, geysireitä ja muita vulkaanisen maaperän ominaisuuksia. Siellä myös haisee vahvasti mädiltä kanamunilta.

Päivän askeleet: 10 458
Päivän ajo: 163 km

Lauantai 24.11.2018Rotorua

Söimme aamiaista samassa kahvilassa kuin toissapäivänä ja sen jälkeen lähdimme ajamaan Rotoruaan. Kyllä tiesi heti saapuneensa Rotoruaan, kun autossa alkoi levitä vieno mädän kanamunan haju. Rotoruassa on useita kuumia lähteitä, joista vapautuu haisevia rikkiyhdisteitä. Koko kaupunki haisee enemmän tai vähemmän aina, hajun voimakkuus riippuu mistä suunnasta tuulee. Suurimmat hajut tulevat Rotorua-järvestä, ja jos tuuli puhaltaa järvelle päin, ei haju ole niin paha.

Rotoruan keskustassa emme löytäneet muita vapaita parkkipaikkoja kuin maksulliset paikat. Dollarilla sai tunnin pysäköintiaikaa, joten se ei ollut niin paha kuluerä. Menimme Duck Toursin toimistoon ilmoittautumaan. Olimme varanneet pari tuntia kestävän kierroksen amfibiautolla. Auto kiersi ensin kaupungin nähtävyyksiä ja sitten kolme eri järveä alueella. Amfibiauto DUKW (tuttavallisemmin duck) oli alunperin rakennettu toista maailmansotaa varten, jolloin se oli vain rekka. Sitten siitä tehtiin myös vene. Vähän ehkä jännitti ensimmäisen kerran kun auto ajoi järveen, että kelluuko se oikeasti. Mutta kyllä siitä ihan kelpo vene tuli. Koneena se oli melko yksinkertainen, yksi vipu vaihtoi renkaiden ja potkurin välillä. Renkaita ja peräsintä ohjaa sama mekanismi, jolloin ratilla voi ohjata maalla ja vedessä. Auton ympärillä on vedenkestävä runko, joka toimii kellukkeina. Tälläkin kertaa meillä oli hauska opas, joka kertoi vitsikkäästi eri nähtävyyksistä.

Kierroksen jälkeen söimme lounasta Fat Dog -nimisessä kahvilassa, ja nimensä mukaisesti iso osa annoksista oli jotain burgereita, ranskalaisia tai muita rasvaisia juttuja. Sen jälkeen menimme Kuirau Geothermal Parkiin katsomaan kuumia lähteitä ja mutalähteitä. Siellä oli kiehuvia muta-altaita, kiehuvia vesialtaita, vihreitä vesiä, harmaita vesiä, kaikki luonnollisesti muodostuneita alueen geotermisen aktiivisuuden takia. Koko Rotoruan kaupunki on rakennettu tulivuoren sisään. Rotoruaa ympäröivät vuoret ovat oikeasti kalderan, eli supertulivuoren, reunoja. Siksi kaupungista löytyy geysireitä, muta-altaita ja erilaisia geotermisiä altaita niin paljon.

Käveltyämme Kuirau-puiston kaikki polut, rupesimme googlaamaan maksavia geotermisiä puistoja. Olisimme halunneet mennä Wai-O-Tapuun, mutta sinne oli puolen tunnin ajomatka Rotoruan keskustasta ja se oli menossa kiinni 45 minuutin kuluttua. Jäimme taas Uuden-Seelannin kello kuuden kirouksen kouriin, kun kaikki menee kiinni silloin. Emme päässeet mihinkään muuhun puistoon, joten lähdimme jatkamaan matkaa kohti Paeroaa, jossa oli tarkoitus yöpyä seuraavat kaksi yötä.

Illalla noin kymmenen maissa alkoi kuulumaan ilmahälytys. Ensimmäinen ajatus oli, että mitä ihmettä, ei kai täällä mitään pommituksia ole tulossa. Sitten googlasin asiaa, ja ilmeisesti sireenillä kutsutaan vapaapalokunnan jäseniä hätätilanteessa. Hätätilanne voi olla mitä vaan tulipalosta tai auto-onnettomuudesta puuhun juuttuneeseen kissaan. Sireeniä käytetään yleensä maaseudun pienissä kylissä ja se on lähinnä jäänne ajasta ennen puhelimia ja nettiä.

Päivät askeleet: 8 216
Päivän ajo: 208 km

Sunnuntai 25.11.2018Hot Water Beach

Motellissa ei ole aamupalaa, joten lähdimme lähimpään kauppaan hakemaan vähän leipää, juustoa ja leikkelettä aamiaiseksi. Tässä motellissa olisi ollut mahdollisuus kokata vähän enemmänkin, sillä paikasta löytyi uuni ja jääkaappi. Päädyimme kuitenkin helppoon ja nopeaan vaihtoehtoon ja tehtiin paahtoleivät. Sen jälkeen lähdettiin ajamaan Hot Water Beachille.

Koko matkan ajan satoi vettä, varsinkin vuoristossa sademetsien kohdalla. Rannalla oli maksullinen pysäköinti, hinta oli huimat neljä dollaria tunnilta. Vaihdoimme uikkarit päälle ja vuokrasimme lapion hengenpelastajilta kymmenen dollarin hintaan. Kävelimme rannalle siihen kohtaan, jossa näkyi muitakin ihmisiä ja aloimme kaivaa kuoppaa. Taisimme kaivaa kolme kuoppaa ennen kuin löysimme kuuman lähteen. Neljäs kuoppa olikin sitten mukava. Ei harmittanut yhtään olla sateessa rannalla, kun pystyi istua hiekkapaljussa ihanan lämpimässä vedessä. Meidän kuoppa oli siinä mielessä hassu, että vasemmalta puolelta tuli tulikuumaa vettä ja oikealta kylmää, joten niiden sekoittuessa kuoppaan muodostui juuri sopiva lämpötila.

Kuumat lähteet ovat saavutettavissa laskuveden aikaan, noin pari tuntia ennen ja jälkeen laskuveden. Tänään laskuvedet olivat klo 02:57 ja 15:22. Lienee sanomattakin selvää, että emme halunneet mennä sinne yöllä, joten olimme noin puoli kahden maissa paikan päällä. Hiekan alla on kuumia lähteitä, joista kuumin yltää noin 64-asteiseksi.

Keksin lähtiessä kyllä yhden harmituksen aiheen tästä rannasta. Uikkari oli aivan täynnä hiekkaa, eikä paikassa ollut kunnollisia suihkuja. Yritin sitten saada pyyhkeellä suurimman osan hiekasta pois, mutta sitä oli ihan kaikkialla. T-paitani, kengät ja sukat kastuivat sateessa aika huolella. Olin jättänyt hupparin autoon, joten se oli kuiva. Päätin sitten laittaa päälle pelkän hupparin ja olla ilman sukkia, jätin paidan ja sukat autoon kuivumaan.

Ajettiin Cathedral Coven parkkipaikalle, tarkoituksena oli mennä vesitaksilla Cathedral Coveen. Kävelimme noin kymmenen minuutin matkan Hahei-rannalle, josta vesitaksin oli tarkoitus lähteä. Kävi ilmi, että juuri tänään taksi ei ollut toiminnassa, joten emme päässeet sillä. Kävellen Cathedral Coveen olisi noin 70 minuutin matka, joka ei minua ihan hirveesti huvittanut sateessa ja hiekan hangatessa joka paikassa. Päätettiin, että lähdetään takaisin motellille ja yritetään huomenna uudelleen. Matkan varrella syötiin illallista ja mentiin motelliin suihkuun. En ole ihan varma sainko vieläkään kaikkea hiekkaa pois, mutta ainakin nyt on paljon parempi.

Tänään tuli taas illalla puoli kymmenen aikaan ilmahälytys. Ja noin kuuden maissa meidän molempien kännykätkin alkoivat hälyttämään. Minun puhelimessani luki Presidential alert: this is a test ja Jarin puhelin alkoi puhumaan, että tämä on testi. Pikaisella googlauksella selvisi, että se on koko maanlaajuinen hälytysjärjestelmien testi.

The next nationwide test of Emergency Mobile Alert is on 25 November 2018. The test alert will be sent by the Ministry of Civil Defence & Emergency Management between 6 and 7 pm.

Päivän askeleet: 8 928
Päivän ajo: 181 km

Maanantai 26.11.2018Cathedral Cove

Söimme viimeiset paahtoleivät aamiaiseksi ja lähdimme ajamaan Cathedral Coveen yhdeksän maissa aamulla. Katsoin, että vesitaksin fb-sivuilla ei ollut mitään mainintaa perumisesta, joten oletin sen olevan toiminnassa. Puolentoista tunnin ajo meni jo rutiinilla kun oltiin eilen käyty samassa paikassa. Ajoimme Hahei Beachille, josta vesitaksin oli tarkoitus lähteä.

Kävelimme rannan päästä päähän, mutta siellä ei ollut mitään vesitaksia. Tarkistin silloin niiden fb-sivun, ja he olivat juuri päivittäneet, että tänään ei ole mitään toimintaa. Olisi ollut ihan kiva, jos ne olisivat päivittäneet vaikka ennen heidän luvattuja aukioloaikojaan, niin olisimme voineet suoraan skipata rannan.

Hahein ranta oli kyllä tosi kaunis, siellä oli hienoa hiekkaa ja turkoosi meri, taustalla hiekkakivikallioita. Rannalla oli myös useita läpinäkyviä limaklönttejä, ilmeisesti jonkinlaisia rantaan huuhtoutuneita meduusoja. Kävelimme takaisin rannan alkuun parkkipaikalle, ja ajoimme Cathedral Coven parkkipaikalle.

Parkkipaikka ei ollut mitenkään lähellä itse Cathedral Covea, vaan sieltä oli viisi dollaria maksava bussikuljetus lähemmäksi. Bussi vei meidät yhden vuoren huipulle, ja sieltä oli vielä puolen tunnin kävelymatka Cathedral Coveen. Oli muuten aikamoinen kiipeäminen ja laskeutuminen se matka. Tällä kertaa meille osui kaunis aurinkoinen aamupäivä ja hieman pisti puuskuttamaan kiivetä mäkiä ylös auringonpaahteessa. Mutta lopputulos oli kaiken sen vaivan arvoinen.

Cathedral Cove on hiekkakivisen kallion läpi menevä luonnollisesti muodostunut tunneli. Tunneli yhdistää kaksi eri hiekkarantaa. Se oli aivan ihana ranta. Turistikausi ei ole vielä alkanut marraskuussa Uudessa-Seelannissa, joten paikalla oli vain kourallinen ihmisiä. Kesäkään ei ole kunnolla alkanut, mutta meillä oli tänään hyvinkin kesäinen päivä. Täydellinen uimasää. Rannalla oli hienoa hiekkaa, ja merivesi oli trooppisen turkoosia. Vedestä nousi isoja hiekkakivimuodostelmia ja paikka muistutti vähän Thaimaan postikorttimaisemia. Siellä oli myös luonnollinen suihku, eli pieni vesiputous kallion päältä hiekalle, jossa vettä tuli juuri tavallisen suihkun verran. Käytiin kastelemassa kasvot siinä suihkussa ja jatkettiin rannalla kävelyä.

Uusi-Seelanti on kyllä maa, jossa on jokaiselle jotain. Täällä on vuonoja, sademetsiä, jäätiköitä, tulivuoria, kuumia lähteitä, geysireitä, hiekkarantoja, vuoria, luolia - mitä vaan.

Lopulta lähdettiin kiipeämään takaisin bussin jättöpisteelle, jossa odotettiin bussia varmaan parikymmentä minuuttia. Bussin piti kulkea kymmenen minuutin välein, mutta tiedä sitten mikä sitä viivästytti. Onneksi meillä ei ollut mikään kiire, joten seisoskeltiin saniaisten varjossa odottamassa bussia. Bussi vei meidät takaisin autolle ja lähdimme ajamaan Aucklandin maaseudulle Ararimuun, jossa meidän seuraava majapaikka oli.

Majapaikka oli ihan landella keskellä ei mitään. B&B:tä pitävä perhe asui myös samassa talossa, jonka huoneita he vuokrasivat. Lisäksi maksu onnistui vain käteisellä, jota ei mainittu missään Booking.comin sivuilla. Saimme sähköpostin heiltä varaamisen jälkeen, jossa kerrottiin nämä asiat. Emme voineet enää peruuttaakaan, koska se olisi maksanut yli 70 NZD. Ei se onneksi ole mikään este, vaikka se ei ensisijainen valinta olekaan. Menimme majataloon, saimme huoneemme ja juttelimme puolisen tuntia emännän kanssa. Sitten menimme läheisen kylän keskustaan syömään illallista ja käymään automaatilla nostamassa rahaa, koska ei meillä ollut niin paljon käteistä mukana. Ruoan jälkeen menimme takaisin huoneeseen, sillä keskustassa ei ollut mitään auki kun kello oli yli kuuden. Maksoimme huoneemme ja tapasimme samalla kaksi nuorta saksalaisnaista, jotka olivat myös majoittuneet samaan taloon.

Tämän talon naapurissa on maatila, joten voimme katsella huoneemme ikkunasta lampaita ja lehmiä, ja ikkunasta avautuvat näkymät koko laaksoon alapuolella. Ei mikään hassumpi paikka asua maisemien suhteen.

Päivän askeleet: 12 978
Päivän ajo: 225 km

Tiistai 27.11.2018Auckland, akvaario ja Night Market

Söimme aamiaista puoli yhdeksän aikaan majatalon emännän, isännän ja kahden saksalaisnaisen kanssa. Sen jälkeen ajoimme Aucklandiin Kelly Tarlton Sea World -akvaarioon. Koko rakennus oli rakennettu osittain maan alle, sillä kahvilaosiossa oli ikkunat, jotka olivat puoliksi meren alla.

Akvaario alkoi vekkulasta tutulla sillalla, jonka ympäri pyörii putki. Tämä putki oli vain tehty lumen ja jään näköiseksi. Sitten näimme Antarktiksen pingviinejä, jotka olivat ihastuttavia pieniä otuksia.

Sen jälkeen tuli museo-osio, jossa kuvattiin elämää 100 vuotta sitten Antarktiksella. Siellä oli vaatteita ja tavaroita, mitä tutkimusmatkalla oli mukana. Siellä oli jopa vanha piano ja ompelukone.

Sen jälkeen oli erilaisia pienempiä akvaarioita, joissa oli erilaisia kaloja. Sitten tulimme kahvila-alueelle, jossa oli myös iso allas kilpikonnille ja muille kaloille. Siellä oli myös kilpikonniin liittyviä infopaketteja pelien muodossa. Sitten siirryimme liukuhihnatunneliin.

Liukuhihnatunneli oli aivan upea. Liukuhihnalla seistään, ja se kuljettaa sinua hitaasti eteenpäin lasitunnelin läpi. Lasitunneli on jättimäinen akvaario, jossa on paljon eri kokoisia kaloja, haita, isoja ja pienempiä rauskuja. Liukuhihna kiertää ympyrää ja koko sen ajan voi nähdä kalojen ikäänkuin lentävän pään yläpuolella. Se oli niin siistiä, että taisimme kulkea liukuhihnasilmukan kolmesti vain ihaillen kaloja. Isot rauskut olivat todella isoja, varmaan puolitoista metriä leveitä ja sitäkin pitempiä.

Akvaarion jälkeen ajoimme vähän lähemmäs ydintä ja menimme Event Cinemas -teatteriin varaamaan leffaliput katsomaan Robin Hoodia. Meillä oli pari tuntia aikaa ennen leffan alkua, joten kävelimme ympäriinsä ja kävimme syömässä lounasta.

Tässäkään teatterissa kukaan ei tarkasta lippuja ja saleihin saa vapaasti kävellä sisään. Meidän lisäksi salissa oli vain seitsemän muuta henkilöä, joten saatiin leveillä naapuripenkeillä ihan rauhassa.

Itse elokuva oli aika turha action-pläjäys. En tiedä oliko niillä tarkoitus yrittää edes olla keskiajalla, vai miksi niillä oli päällä huppareita ja aivan väärän aikakauden leikkauksia nykyaikaisista kankaista ja naisilla meikkiä. Saatoin keskittyä vääriin asioihin, mutta ne pistivät vain niin selkeästi silmään. Kyllä sen kerran katsoo ihan hyvin, mutta ei mitään klassikkoainesta todellakaan.

Leffan jälkeen kävimme paikallisessa viinakaupassa ostamassa tuliaisiksi yhden pullon Uusi-Seelantilaista punaviiniä ja toisen pullon ice winea, eli makeaa valkoista jälkiruokaviiniä. En vielä tiedä miten pullot pitäisi pakata rinkkaan, jotta ne kestäisivät ehjinä kotiin saakka. Ehkä sujautan pullot kaikkien vaatteideni keskelle, ja toivon parasta. Jari osti myös Uusi-Seelantilaista viskiä, joka tuli tosi hienossa laatikossa. Muuta hyvää en oikein siitä viskistä keksi, kun en viskeistä niin välitä.

Kello oli jo puoli seitsemän, kun mentiin kahville miettimään mitä sitten tehtäisiin. Kaikki baareja lukuunottamatta oli luonnollisesti jo kiinni, joten pikaisen googlauksen perusteella lähdettiin käymään Night Marketissa. Aucklandin Night Market järjestetään joka päivä eri paikassa, poislukien maanantaisin, jolloin sitä ei ole ollenkaan. Tänään se oli Mount Wellingtonin Countdown-supermarketin alla parkkihallissa. Se oli kyllä pettymys, sillä netissä sitä oli mainostettu lähiruokakojuina, käsityökojuina ja live-esiintyjinä. Todellisuudessa se oli rasvankäryinen Mustamäentori, jossa myytiin halpoja muovileluja, kopioita koruista, aurinkolaseista ja vaatteista. Missään en nähnyt mitään käsityönä tehtyjä asioita.

Kierrettiin se Night Market kuitenkin läpi ja lähdettiin sen jälkeen takaisin majapaikkaan. Tehtiin pieni lisälenkki Pukekohen kautta, jossa pelattiin sen verran pokemonia, että saatiin yksi raidi tehtyä. Meidän majapaikka on niin landella, että siellä ei ole mitään pelattavaa.

Päivän askeleet: 8 646
Päivän ajo: 119 km

Keskiviikko 28.11.2018Piha Beach

Söimme aamiaista isäntäparin kanssa tuttuun tapaan puoli yhdeksältä. He kertoivat, että he rakensivat talonsa ensisijaisesti omalle perheellensä. Heillä on viisi lasta, joista yksi asuu kotona ja loput ovat muuttaneet jo pois. Erilaisten kommervenkkien takia lähellä talon valmistumista kolme lapsista muutti pois ja uuteen taloon jäi heti tyhjiä huoneita. He päättivät perustaa B&B:n ja vuokrata huoneita matkailijoille.

Aamiaisen jälkeen lähdimme ajamaan kohti Piha Beachia. Ranta on erityisesti surffaajien suosiossa, koska siellä on hyvät aallot. Rannalla on kuuleman mukaan ollut myös oma tv-sarjansa, jossa hengenpelastajat pelastivat uimareita ja surffareita. Ranta on kaksiosainen, puoliskoita halkoo pienenpieni joki ja iso kallio. Alussa aurinko paistoi ja siellä oli lähes kuuma. Myöhemmin tuli pilvistä, mutta ei kannata luulla, että pilviharso estäisi palamista. Laitoimme tullessamme aurinkorasvaa kaikkiin paljaisiin kohtiin, mutta silti Jari onnistui polttamaan olkapäänsä. Kävimme uimassa, tai ennemmin hyppimässä aalloissa, kun uiminen oli vähän hankalaa siinä aallokossa. Mutta aallon kohdalla hyppääminen ja sen mukaan heittäytyminen oli oikein hauskaa.

Rannalla oli myös surffausopetusta meneillään noin viiden hengen ryhmälle. Katselin heitä aina silloin tällöin ja loppua kohden osa heistä pääsi jo seisomaan ja surffaamaan useamman metrin ennen kuin kaatui veteen. Lisäksi rannalla oli useampi koirakin iloisesti vapaana ja joskus ne innostuivat leikkimään keskenään. Ilmeisesti täällä ei ole niin tiukkoja sääntöjä koirien ja uimarantojen suhteen.

Uinnin jälkeen menimme kahville viereiseen Piha Cafeen miettimään mistä löydettäisiin lounaspaikka. Jari ehdotti burgerfuelia, joten lähdettiin ajamaan kohti lähimpää sellaista. Söimme siis luonnollisesti burgerit lounaaksi ja lähdimme sen jälkeen vähän kävelemään.

Löysimme sattumalta Mt. Eden -stadionin, josta menimme kysymään olisiko vielä tänään jotain stadion-kierrosta menossa. Tietysti jäimme taas kello viiden kiroukseen, koska tiski oli menossa kiinni ja päivän kierrokset oli jo vedetty aamulla. Virkailija tarjosi meille kierrosta seuraavalle päivälle, mutta me olemme jo lähdössä huomenna takaisin kotiin, joten skippasimme sen vaihtoehdon. Kävelimme sitten stadionin ympäri katsellen erilaisia patsaita, joita sen ympärille oli pystytetty.

Stadionin jälkeen kävelimme takaisin kauppakadulle, kävimme kaupassa hakemassa juotavaa ja lähdimme takaisin autolle. Autolla huomasimme, että olimme pysäköineet hinausalueelle. Onneksi meidän autoa ei oltu viety, koska kyltissä ei lukenut mitään mistä sen saisi hakea takaisin. Itse asiassa koko hinaustietoa ei mainita sisäänajaessa ollenkaan, sillä kyltti näkyy vain parkkialueen sisäpuolelta ja me poistuimme aiemmin autosta toiseen suuntaan. Hups.

Ajoimme takaisin Ararimuun viimeiseksi yöksi Uudessa-Seelannissa. Juttelimme hetken isäntäperheen kanssa, katselin vielä viimeisen kerran ikkunasta avautuvaa laaksoa ja menimme sitten nukkumaan.

Päivän askeleet: 13 963
Päivän ajo: 165 km

Torstai 29.11.2018Auckland

Söimme perinteiseen tapaan aamiaista puoli yhdeksän, jonka jälkeen pakkasimme tavarat ja sanoimme hyvästit isäntäperheelle. Ajoimme taas ykköstien ruuhkassa Aucklandin lentokentän lähistöllä olevaan ostoskeskukseen. Meillä ei ollut kiire mihinkään, joten ruuhkakaan ei haitannut. Pysäköimme ensin ostoskeskuksen parkkipaikalle kahden tunnin paikalle ja totesimme, että eihän se riitä meille. Menimme infotiskille kysymään pidennettyä pysäköintiä ja he antoivat lippusen, joka laitetaan autoon ja jolla saa pysäköidä koko päivän. Auto piti vaan siirtää ensin toiselle puolelle keskusta neljän tunnin paikalle.

Päätimme kuluttaa aikaa menemällä leffaan, tällä kertaa valitsimme The Nutcracker and the Four Realmsin. Sen jälkeen söimme lounasta, yritin hieman shoppailla vaatteita, mutta en löytänyt oikein mitään enkä tykkää shoppailusta, niin en jaksanut sitä kauaa tehdä. Ostin vielä kirjakaupasta viimeisen tuliaisen siskon lapsille. Ostin kuvakirjan Kuwi the Kiwi -linnusta, koska sisko oli toivonut jotain lastenkirjaa. Siinä oli vain yksi lause englantia per sivu, sisko voi alussa kääntää sen helposti lapsille suomeksi ja myöhemmin he voivat opetella yhdessä englantia kirjan kanssa.

Tuntui, että päivä matelee eteenpäin. Mietimme miten saisimme kulutettua aikaa, koska meillä oli yölento. No hitto, kerrankos sitä käy kaksi kertaa leffassa samana päivänä ja menimme katsomaan Bohemian Rhapsodyn. En tiedä eivätkö ihmiset vain käy leffoissa, vai käyvätkö he johonkin omituiseen aikaan. Me ollaan nyt käyty päivällä ja illalla ja silti teatterissa ei ole ollut kuin viitisen ihmistä meidän lisäksi.

Vieläkin kahden elokuvan jälkeen meillä oli aikaa tapettavana, joten päätimme törsätä hierontaan. Otimme tunnin jalkahieronnat ja jotenkin kuvittelin, että se on vain jalkapohjahieronta. Sen sijaan se olikin kaikki alaselästä alaspäin. En ole koskaan ollut alaraajahieronnassa, joten tämä oli taas yksi uusi mukava kokemus. Hieronta oli hyvä idea juuri tähän hetkeen, kun kohta pitäisi istua vuorokauden verran lentokoneessa.

Hieronnan jälkeen kello oli jotain kahdeksan maissa ja päätimme syödä illallista ostoskeskuksen viereisessä ravintolassa. Sen jälkeen ostoskeskus oli kyllä niin nähty, että päätimme lähteä lentokentälle odottamaan. Sama kai se missä me odotellaan, kun ei täälläpäin ole juuri paikkoja auki illalla ravintoloita lukuunottamatta.

Auton vuokraukseen kuului, että auto palautetaan täydellä tankilla, joten menimme vielä tankkaamaan lentokenttäasemalle. Siinä kävikin pieni kömmähdys. Jostain syystä auto naksutti heti aloittaessa, että tankki olisi muka täynnä, vaikka siellä oli vain neljännesosa bensaa. Jari sitten jatkoi tankkaamista aina naksahduksen jälkeen, eikä huomannut kun tankki tuli oikeasti täyteen ja bensaa valui joku desin verran maahan roiskuen samalla Jarin kengille.

Maksaessaan Jari ilmoitti kassalle, että näin pääsi käymään, mutta he sanoivat ettei sille tarvitse tehdä mitään. Lopputuloksena Jarin kengät haisivat niin voimakkaasti bensalle, että oli pakko pitää auton ikkunat auki loppumatkan Hertzin luovutuspisteelle. Mietittiin jo, että pääseekö Jari ollenkaan koneeseen, jos haisee bensiiniltä. Ne vielä luulevat, että ollaan jotain terroristeja, jotka haluavat polttaa koneen. Onneksi bensa on haihtuvaa tavaraa ja meillä oli vielä nelisen tuntia aikaa ennen koneen lähtöä.

Siinä vaiheessa kun menimme turvatarkastukseen, bensa oli haihtunut kengistä tarpeeksi etteivät ne enää haisseet. Ei ollut mitään ongelmia turvatarkastuksessa, maastalähtöselvityksessä tai koneeseen nousussa.

Ostin kentältä vielä viimeisen Pumped Berry -veden koneeseen. Olisin halunnut Applen, mutta siellä oli vain marjaversio. Pumped-vesi on käytännössä makuvettä ilman hiilihappoa, siis laimeampaa kuin mehu. Tykkäsin juoda Pumped Apple -vettä matkalla ja toivoisin, että sitä myytäisiin Suomessakin. Sitten hengasimme viimeiset pari tuntia kentällä ladaten kännyköitä (USB-kondomin kanssa).

Päivän askeleet: 12 768
Päivän ajo: 38 km

Lento Hong Kongiin kesti 11,5 tuntia ja tällä kertaa lentoyhtiönä oli Hong Kong Airlines. Niillä on sopimus Finnairin kanssa, joten saimme matkatavarat ja lähtöselvitykset tehtyä ihan loppupisteeseen saakka.

Hong Kongissa siirryimme junalla terminaalin toiseen päähän, söimme vähän ruokaa (lounasta, kaiketi?) ja lopun ajasta makasin lähtöportilla lattialla yrittäen vähän levätä ennen seuraavaa lentoa. Osaisipa nukkua koneessa. Kateellisena katsoin, kun edessä istuva henkilö nukkui koko edellisen lennon ajan.

Finnairin lento olikin sitten myöhässä. Istuimme kaksi tuntia koneessa ennen kuin se lähti. Kapteeni kuulutti, että vasemmassa moottorissa on jotain vikaa ja huoltomiehet huoltavat sitä parasta aikaa ja arvioitu lähtöaika on vartin päästä. Kuulutkset jatkuivat noin tunnin verran vartin välein, kunnes kapteeni lopulta kuulutti, että rehellisesti hänellä ei ole aavistustakaan koska vika on korjattu ja että koneeseen tankataan lisää polttoainetta, jotta voidaan lentää kovempaa. Kului vielä toinen tunti kunnes vika oli ilmeisesti saatu kuntoon ja saimme lähtöluvan. Lento Helsinkiin kesti 10,5 tuntia ja olin ihan loppu kun pääsimme terminaaliin. Viivästyksen takia jouduimme istumaan sen 12,5 tuntia. Siihen kun vielä lisää edellisen lennon, niin olimme istuneet koneessa 23,5 tuntia. Huh.

Menimme hakemaan matkatavaroita ja saimme rinkat melko nopeasti, viinipullotkin olivat säilyneet ehjänä. Lämpötilaero oli pieni shokki. Suomessa oli reilu kaksikymmentä astetta kylmempää kuin Uudessa-Seelannissa. Väsyneenä se tuntui vielä kylmemmältä, mutta onneksi saimme iskältä kyydin kotiin ja pääsimme nopeasti kentältä pois. Tällä kertaa olimme perillä noin kuuden maissa illalla, joten ei tarvinnut kituuttaa hereillä kovin montaa tuntia. Pesin siinä aikani kuluksi ensimmäisen koneellisen matkapyykkiä. Yritin lukea kirjaa, mutta jouduin luovuttamaan ja menemään nukkumaan jo yhdeksän maissa.

Minulla meni puolitoista viikkoa päästä takaisin Suomen aikaan. Reilun viikon verran heräsin ensin kahdelta, sitten neljältä ja lopulta kuudelta. Oli outoa mennä töihin, kun herää luonnollisesti eikä herätyskelloon. En viitsinyt silloin ihan neljältä lähteä töihin, joten lueskelin kirjaa pari tuntia ja menin seitsemäksi töihin.

Summa summarum

Uusi-Seelanti kuului meidän molempien unelmalomalistaan, olimme miettineet matkaa monta vuotta. Olen niin iloinen, että pääsin kokemaan tämän kaiken. Siellä on niin paljon nähtävää, että sinne ei kannata mennä lyhyeksi ajaksi. Kuukausikin on aivan liian lyhyt aika. Sinne pitäisi mennä ainakin vuodeksi.

Uusi-Seelanti on hyvin turvallinen, puhdas ja toimiva maa. Ekologisuus ja luonnonsuojelu ovat tärkeitä asioita siellä. Siellä käytetään suurimmaksi osaksi SI-yksiköitä. Liikenne on rauhallista ja vasemmanpuoleisen liikenteenkin oppii parissa viikossa. Ihmiset ovat ystävällisiä ja auttavat mielellään, jos apua tarvitsee.

Matkalle kannattaa pakata vaatetusta joka säälle. Ajattele 0–27 asteen vaihteluita päivästä ja alueesta riippuen, ainakin keväällä. Lisäksi ei voi tietää paistaako aurinko tai sataako vettä vai lunta. Meillä oli mukana merinovillakerrastot, lämmin fleece-kerros ja kuoritakit, lisäksi farkut, hupparit, sortsit, t-paidat ja uikkarit. Kaikille näille tuli käyttöä jossain vaiheessa matkaa. Sateenvarjojen sijaan kannattaa suosia sadetakkeja, sillä siellä tuulee paljon. Ja aurinkorasvaa tarvitsee aina, Uudessa-Seelannissa on korkea UV-indeksi.

Jos jotain olisi pitänyt tehdä toisin, se olisi ollut yöpyminen lentojen välillä eikä kahden tunnin vaihtoaika. Lisäksi rajallisen ajan takia meiltä jäi näkemättä jäätiköt, eteläsaaren pohjoisosa, pohjoissaaren itäosa ja ihan pohjoisin piste. Olisimme halunneet nähdä Mt. Ngauruhoen ja enemmän Rotoruan geotermaalisia puistoja, mutta säät eivät aina suosineet. Eli pitää varata paljon enemmän aikaa, että pääsee näkemään aurinkoisinakin päivinä kaikkia kohteita. Lisäksi olisi ollut mielenkiintoista tutustua Maorien kulttuuriin syvemmin.